Kun ketju katkeaa ja sukutila jää ilman jatkajaa, asia on usein niin kipeä, että siitä on vaikea edes puhua

Kun aikuistuvat lapset eivät halua jatkaa vanhempiensa työtä maatilalla, edessä on usein kriisin paikka.

Vanhemmat näkevät itsensä osana vahvaa sukupolvien ketjua, jonka katkaiseminen olisi heikkoutta, ehkä häpeäkin.

Lapset haluavat oman elämän omilla ehdoillaan, vapaana ulkoa sanelluista vaatimuksista.

Usein asia on niin kipeä, ettei siitä voida edes puhua. Kumpikin osapuoli kyräilee toista, yrittää arvailla ajatuksia ja aikeita.

Ei haluta kysyä suoraan, ei altistua tylylle tyrmäykselle eikä toisaalta satuttaa tärkeitä ihmisiä.

Kiemuraisen kylätien mutkassa seisoo komea maalaistalo. Pihapiiri vanhoine aittoineen on huolella vaalittu, ja ympärillä levittäytyvät peltoaukeat.

Tämän talon asukkaat eivät näitä peltoja enää viljele. Pari vuotta sitten ne myytiin naapureille.

Sisällä pirtissä on rauhallinen tunnelma. Keskimmäinen poika perheineen on tullut käymään, ja isovanhempien silmäterä, pikkuinen tyttö, varastaa kaikkien huomion.

Mitään jännitteitä ei sukupolvien välillä näy, vaikka niitä saattaisi olla: kukaan kolmesta pojasta ei halunnut jatkaa tilanpitoa.

Talon emäntä Marja kertoo, ettei pojille koskaan asetettu jatkamispaineita. Oli selvää, että he saavat tehdä päätöksensä itse. Ja se päätös oli ennen kaikkea taloudellinen.

Tila ei ole ihan pieni, ja kahden veljen ulos lunastaminen olisi merkinnyt jatkajalle isoa rasitetta. ”Laskin, että jos sijoittaisin sellaisen pääoman ihan mihin tahansa muuhun kohteeseen, saisin paremman tuoton”, keskimmäinen poika Jussi kertoo.

Maatilan tuotoilla sijoitusta ei ikinä saisi takaisin. Vanhemmatkaan eivät tilanpitoaikana päässeet koskaan irti veloistaan.

Marja on kotoisin maatilalta naapurikunnasta, mutta ehti jo juurtua opiskelupaikkakunnalleen Helsinkiin. Hän yritti saada miestäänkin muuttamaan sinne, mutta Risto halusi viljelijäksi. Niin myös Marja muutti aikanaan Riston kotitilalle.

Halvaksi tilan lunastaminen ei tullut. ”Meidän piti ostaa viisi osaa pois.”

Enimmillään viljeltyä oli vuokramaineen sata hehtaaria ja metsää viitisenkymmentä.

Viljantuottajan leipä ei koskaan ollut leveä. Perhe halusi perustaa lisätulon lähteeksi sikalan, mutta siihen ei Maatilahallitukselta herunut lupaa. ”Olivat sitä mieltä, että täällä pitää tuottaa viljaa.”

Välillä tuntui jo siltä, että pää saadaan veden pinnalle ja velat vähenemään.

Sitten tuli EU-­jäsenyys ja viljan hin­ta romahti. Niin myös tilan kannatta­vuus. Velkoja ei enää EU-­aikana saatu lyhenemään yhtään. Pelkkä korkojen maksaminen teki tiukkaa, kun elämi­seenkin piti jäädä rahaa.

Pojat opiskelivat, saivat töitä ja muut­tivat kotoa. Marjalla ja Ristolla alkoi olla ikää, eikä tilalla ollut tulevaisuut­ta. Piti päättää, mitä tehdä.

Peltojen antaminen vuokralle ei oli­si tyydyttänyt pankkia – vuokratuloilla ei olisi velkoja hoidettu.

”Se lopulta avasi solmun, kun tajusin, että pellot voi myydä mutta tilakeskuk­sen ja metsät pitää”, Marja kertoo.

Talosta kumpikaan ei olisi pystynyt luopumaan. Eikä metsistä, niihin kun oli panostettu pitkään ja paljon.

Peltojen myyntihetkellä viljan hinta oli korkealla ja tarjouksia tuli monta. Myyntisumma oli niin hyvä, että velat saatiin lopulta maksettua pois.

”Oikein näki, miten paljon se vaikut­ti, kun vanhemmilta hävisi velkarasi­tus”, Jussi toteaa.

Päätös ei silti ollut helppo. Marja laati myynti-­ilmoituksen yhdessä po­jan ja miniän kanssa, ja vasta kun ilmoitus oli lehdessä, se näytettiin Ristolle. ”Isä ei olisi pystynyt sitä il­moitusta tekemään”, Jussi sanoo.

Myyntiä helpotti se, että kolme naa­puria tekivät pelloista yhteisen tar­jouksen. Kauppa sujui näin kätevämmin. Lisäksi jokaisella peltojen uusista omistajista on omat ta­louskeskuksensa lähellä, joten he eivät tarvitse ti­lan pihaa tai ulkoraken­nuksia käyttöönsä.

”Meillä on oma rauha, he eivät häiritse meitä yh­tään”, Risto sanoo.

Entä tarkkaileeko Risto, miten hänen entisiä peltojaan hoide­taan? Ei, hän vakuuttaa. ”Jokaiselle pitää antaa työrauha”, Marja sanoo.

Marjasta on ihanaa, ettei hän enää kahteen kevääseen ole joutunut muok­kaustraktorin rattiin.

Marja toteaa, etteivät asenteet maa­seudulla ole tilan jatkamisen suhteen muuttuneet. Vanhat arvot ovat voimis­saan.

”Kyllä minunkin veljelleni olisi tiuk­ka paikka, jos poika ei jatka tilaa. Mut­ta meillä vain ei ollut vaihtoehtoja.”

Marja ei puhunut peltojen myynnistä kenellekään ennen kuin kaupat oli teh­ty. Eikä kukaan ole tullut siitä kysele­mään. ”Hiljaista meillä on ollut.”

Nyt talossa elellään näin, kaikessa rauhassa ja uudesta omasta ajasta nauttien. Taloudellinen tilanne ei pa­kota mihinkään äkkiratkaisuihin.

Jussillekin on selvää, että tilakes­kusta ja metsiä ei myydä, ei vanhem­pien jälkeenkään.

Pohjalaisen Juhanin tila on kulkenut suvussa 1800-­luvun puolivälistä lähtien. Viides sukupolvi on se, johon tilanpito kat­keaa. Juhanille se ei ole millään lailla kipeä asia.

Ehkä jatkajan puute on helppo hyväksyä siksi, että Juhani itse joutui aikanaan tilan ohjaksiin vasten tahtoaan.

Mahdollisia jatkajia oli tilalla kaksi, Juhani ja parikymmentä vuotta van­hempi isoveli. Suuri ikäero johti itses­tään siihen, että isoveli joutui vastuuseen tilasta sota­-aikana, kun kaikki muut miehet olivat rintamalla. Siitä vas­tuunkanto jatkui kuin luonnostaan.

Kaikki tosin olettivat Juhaninkin jäävän. Totta kai tila jaetaan puoliksi, ajateltiin.

”Saattoi minulla lapsena ollakin aja­tus ryhtyä viljelijäksi, mutta se karisi navettatöissä nopeasti. Vähän toisella kymmenellä ollessani lypsin usein toistakymmentä lehmää yksin. Kaikki tehtiin käsipelillä ahtaassa ja vanhan­aikaisessa navetassa.”

”Lypsäessä kypsyi päätös: ei ikinä tällaista elämää! Minä en tähän jää, vaikka mikä olisi.”

Niin poika lähti maailmalle, opiske­lemaan ja paikkaansa etsimään. ”Kaik­ki olivat lähtöäni vastaan. Velimies, sukulaiset, naapurit. Mutta minä läh­din kuitenkin.” Isä oli siinä vaiheessa jo kuollut.

Vain äitinsä Juhani ymmärsi olevan puolellaan. ”Ei hän sitä ääneen sano­nut, mutta aavistin sen. Ajatteli kai, että muualla pääsen helpommalla.”

Opiskelut sujuivat, töitä löytyi ja elä­mä kulki latuaan.

Sitten kotipuolessa sattui ikävä ta­paturma ja Juhani katsoi velvollisuu­dekseen palata. Hänestä tuli sivutoi­minen viljelijä – ei intohimoinen, mutta velvollisuutensa hoitava.

Paluusta on parikymmentä vuotta. ”Se oli vain keinotekoista jatkoaikaa”, hän toteaa nyt. Koko ajan on ollut sel­vää, että Juhani jää ketjun viimeiseksi lenkiksi. Hänen pojallaan on oma elä­mä ulkomailla eikä mitään mielenkiin­toa maatalouteen.

Miksi asia ei kirpaise yhtään? Tärkein syy on se, että aikanaan ihan hyvänkokoinen tila on EU-­Suomessa auttamatta liian pieni, Juhani sanoo. ”Ei tämä enää elätä. Nykyään vaadi­taan valtavat peltopinta-­alat ja isot karjamäärät.”

Toinen syy löytyy Juhanin kosmolo­gisesta ajattelutavasta. ”Tämän kokoi­sia ja näköisiä ihmisiä on kulkenut maapallolla jo 200 000 vuotta, ja jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, kulkee vielä toiset 200 000. Maanomistusolot ja tuotantotavat ovat tänä aikana muuttuneet ties mistä nykyiseen, ja tuhannen vuoden päästä ne ovat taas ihan toiset. Mitä väliä sillä on, kuka niitä peltoja silloin raapii ja niistä viljan korjaa.”

Luultavasti sadan vuoden päästä kukaan ei edes muista, että tämän näköinen jätkä on täällä tallustellut, Juhani pohtii edelleen. Ei hän silti tuomitse niitä, jotka ”itkevät verta, kun pellot pitää myydä ulkopuolisille”.

”Tunteet ovat tärkeitä, nehän meistä tekevät ihmisen.”

Jatkaja-asiassa ei hänen mielestään kuitenkaan saisi juuttua tunnetasolle vaan ajatella rationaalisesti.

Juhani arvelee nyt, ettei tilan jatkaminen hänen veljelleenkään aikanaan mikään ilo ollut. ”Ehkä velimies tunsi pientä katkeruutta siitä, että kun hänellä olisi ollut valinnan aika, vaihtoehtoja ei ollut.”

Tai olisihan vaihtoehto ollut, teoriassa, lähteä vain ja jättää tila. ”Mutta siihen aikaan se ei kerta kaikkiaan käynyt. Sosiaalinen paine oli kova ja isäkin vielä elossa."

Nyt Juhani ei usko kenenkään paheksuvan sitä, että tila jää ilman jatkajaa ja pellot myydään. Kaikki ymmärtävät tilanteen, tilan pienuuden ja pojan haluttomuuden jatkaa.

Ja mitä sitten, vaikka eivät ymmärtäisikään. Juhani ei ole perustanut elämäänsä sen varaan, mitä muut ajattelevat. ”Ja pojassa on paljon samaa. Jos se näkee, että tekee oikein, se tekee niin, vaikka kaikki olisivat vastaan.”

Muiden mielipiteiden mukaan eläminen alkaa maaseudulta onneksi karsiutua. ”Se on selvästi sukupolvikysymys. Kolmikymppiset eivät muiden mielipiteitä enää mieti, heidän vanhempansa kyllä.”

Mutta se Juhanin tila: sen pellot ovat nyt vuokralla muilla, eikä Juhani ole vielä pitänyt kiirettä ostajan etsimisellä.

Hän aikoo jäädä toistaiseksi tilalle asumaan. ”Niin pitkäksi aikaa kuin pystyy. Kai se on iän karttuessa muutettava kylille kerrostaloon. Talo myydään viimeisenä.”

Eikä sekään tunnu pahalta.

Haastateltavien nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojaamiseksi.