Sinnikkyys yhdistää suomenkarjaa ja suomalaisia

Lapinlehmillä ja suomalaisilla on paljon yhteistä. Kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää

Menneenä viikonloppuna kävin lapinlehmieni kanssa selviytymiskamppailua. Kummallekin lehmälle tuli poikimahalvaus, ja eläinlääkäriä soitettiin pariin otteeseen.

Tähän mennessä pohjoissuomenkarjan eläimeni ovat olleet ihmeen terveitä, mutta nyt oli epäonnea monen vuoden tarpeiksi. Yksi vasikka menetettiin siinä tiimellyksessä, vaikka kaikkemme tehtiin.

Kotieläin, tai tuotantoeläin kuten nykyään sanotaan, on riippuvainen ihmisen avusta. Oli koskettavaa kokea, kuinka ihmisen läheisyys lohduttaa eläintä. Lempeällä silityksellä voi olla merkitystä lehmän selviytymiskamppailussa.

Siinä eläinlääkärin tiputtaessa kalkkia Rusetti-lehmälle meitä oli kuusi ihmistä yhden lehmän ympärillä, ja mieli oli raskas. Rukous kumpusi syvältä rinnasta.

Olen ollut aina kiinnostunut ihmisen ja eläimen suhteesta, siitä molemminpuolisen riippuvuuden suhteesta, joka esivanhemmillamme oli erityisesti lehmiin mutta myös hevosiin, koiriin ja muihin kotieläimiin.

Eläimet olivat selviytymisen ehto, ja ihminen takasi eläimelle huolenpidon. Nykyihminen tuskin tätä vastavuoroisuutta enää aivan tavoittaakaan.

Suomenkarjaa ja meitä suomalaisia yhdistää moni asia. Olemme molemmat sisukasta sakkia, joka on selviytynyt rankoista talvista, sodista ja nälästä.

Pieni lapinlehmä on usein johtaja suurten holsteinien ja ayrshirein laumassa. Varmajalkaisena se puikkelehtii muiden edelle. Suomenkarjan lehmä on älykäs ja rohkea ja kiintyy sitä hoitavaan ihmiseen.

Alkuperäisrotujen eläimissä hengissä selviämisen vietit ovat säilyneet parhaiten. Lapinlehmän sinnikkyys oli tälläkin kertaa vaikuttavaa. Äsken kuolemanvaarassa ollut lehmä ponkaisi sairaspahnoiltaan vasikkaansa hoitamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Meissä ihmisissäkin on voimaa, joka saa meidät yrittämään. Olipa isäntä tai renki, jokainen saa osansa elämän vastoinkäymisistä. Vaikeudet haastavat ruumiillisesti ja vielä enemmän henkisesti. Selviytyminen kasvattaa luonnetta, joskus kovettaakin, ja saa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Todellinen onnellisuus ja elämänviisaus nousee koettelemuksista selviämisestä. Kun pahimman yli on päästy, arjen kauniit ja hyvät asiat nousevat uuteen arvoonsa.

Vasikkansa menettänyt Rusetti-lehmä nuolee toisen vasikkaa ja märehtii. Saadaan taas pitkän talven jälkeen maitoa, ja siitä tehdään uunijussia.

Pienetkin asiat voivat olla suuri ilon ja nautinnon lähde. On ihanaa, että aurinko paistaa juuri nyt. Tämä kahvi on hyvää, ja sinä olet siinä. Juuri nyt on rauha, kevät tulee ja elämä jatkuu.

Taas mieleen nousee sanaton rukous, tällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta suomalaiseen tapaan siitä ei tehdä numeroa.