Maaseudulla asuu tietävä ja tekevä kansakunta, mutta navettapolun varrella asustaa usein vaatimattomuus – ollaan ylpeitä itsestämme
Vaatimattomuus on hyve ja suoranainen lahja, mutta itsensä alentaminen saattaa pahimmillaan vaarantaa koko kasvutarinan.
Anne Anttilan mieleen jäi savolaisisännän ylpeys omasta työstään ja muuripadasta. Kuvituskuva. Kuva: Anne Anttila15.8.202220:00
Neljänkymmenen toimintavuoteni aikana olen ehtinyt näkemään vaatimattomuuden kaikki olomuodot ja myös niiden huipentumat.
Vuosikymmenten saatossa olen avannut monen tuvan ovet, juonut tuhansia kuppeja kahvia ja puhunut maailmaa paremmaksi satojen isäntäparien kanssa. Yhä edelleen jokainen tapaaminen pitää sisällään kohtaamisen iloa, mutta opettaa aina myös uutta. Jos ei karjanhoidosta, niin ainakin ihmisistä.
Sukupolvesta toiseen elämä maaseudulla on ollut työntäyteistä ja kilpajuoksua pärjäämisen kanssa. Vaikka koneet ovat vähentäneet käsityötä, työmäärä on pysynyt vakiona.
Ihmiset maalla ovat arjen monitaitureita. Tilanväki taipuu moneen ja moneksi ja uuden oppimistakaan ei väheksytä.
Maaseudulla asuu tietävä ja tekevä kansakunta, mutta navettapolun varrella asustaa usein vaatimattomuus. Esimerkiksi oman työn arvostus on vielä lähtökuopissaan.
Yhden tärkeimmistä opeista olen saanut eräältä savolaiselta pienviljelijältä. Tilan isäntä esitteli pikkuruista ja mahdottoman siistiä parsinavettaansa sekä sen kymmentä lypsävää ääni ylpeydestä väristen. Erityisesti karjakeittiön uudehko muuripata oli suuri ylpeyden aihe, sillä aikaisemmin vesi oli lämmitetty ulkosaunassa ja kannettu navettaan ämpäreillä.
Sydämessäni läikähti, kun isäntä käänsi katseensa minuun ja sanoi; meille tämä muuripata on suuri kehityksen askel ja samalla kiitollisuuden aihe. Olemme ylpeitä myös itsestämme, sillä ilman kovaa työtä emme olisi koskaan pystyneet ostamaan näin hienoa pataa.
Varsin usein tapaan keikoillani suuria tietäjiä ja alansa todellisia taitajia.
Muistoihini on jäänyt eräs itäsuomalainen tila, joka oli sanan varsinaisessa merkityksessään pala paratiisia kaukana kaikesta.
Pihapiirin jokainen istutus oli tarkkaan harkittu, vanhat ulkorakennukset upeasti entisöintyjä ja itse päärakennus kuin suoraan Suomi-Filmeistä. Samaa linjaa noudatteli navetta, jossa lehmät nauttivat iltapäivän iskelmistä ja taukotilan seinät oli kruunattu kunniakirjoilla. Ja niitä oli paljon!
Huippukarja ja huipputila, mutta isäntäväki ei tehnyt saavutuksistaan minkäänlaista numeroa. Päinvastoin.
Isäntä tyytyi vain sanomaan, että mitäpä sitä turhia itseään jalustalle nostamaan. Puuhastelu on vain on pientä näpertelyä ja mukavaa mielen jumppaa navettatöiden välillä.
Onhan se näinkin. Oikealla tavalla toteutettuna vaatimattomuudenkin voi kääntää arkea kannattelevaksi vahvuudeksi.
Kirjoittaja on media-alan moniottelija ja maatalon tyttö.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
