Rehujen täydennysvalkuaisesta edelleen vain viidennes on kotimaista alkuperää

Tuontisoijaa pyritään rehuissa korvaamaan kotimaisella härkäpavulla (käsissä) ja herneellä (oikealla). Kuva: Satu Lehtonen, Johannes Tervo, Jaana Kankaanpää / Kuvitus: Juho Leskinen

Suomen kotieläinten syömästä valkuaisesta peräti 80 prosenttia on kotimaista alkuperää.

"Valkuaisomavaraisuus on varsin vakaa ja parempi kuin usein luullaan", toimialapäällikkö Pekka Heikkilä Elintarviketeollisuusliitosta kertoo.

Korkeaa lukua selittää se, että nautojen käyttämästä valkuaisesta iso osa tulee nurmirehuista. Sikojen ja siipikarjan valkuaisesta suuri osa on vastaavasti peräisin kotimaisesta viljasta.

Kun puhutaan täydennysvalkuaisesta, kuva muuttuu.

Täydennysvalkuainen tarkoittaa niitä väkeviä valkuaisvalmisteita, joilla viljaa, nurmea ja teollisuuden sivutuotteita täydennetään. Niiden avulla ruokinnasta saadaan sellainen, että valkuaisen määrä ja laatu vastaavat eläinten tarvetta.

Soija on täydennysvalkuaisen lähteistä maailmalaajuisesti suurin ja tunnetuin. Sen maine ei ole parhaasta päästä, koska se liitetään sademetsien tuhoutumiseen Etelä-Amerikassa.

Rehuteollisuus on jo pitkään pyrkinyt korvaamaan tuontisoijaa kotimaisella täydennysvalkuaisella.

Vähän aikaa sitten esimerkiksi Atria tiedotti, että suomalainen rehuherne on ohittanut soijarouheen yhtiön broileriketjussa.

Satotilastot näyttävätkin hyvältä. Viime syksyn hernesato oli 34 miljoonaa kiloa, 70 prosenttia suurempi kuin edellisvuonna. Härkäpapusato kasvoi lähes neljänneksellä 30 miljoonaan kiloon.

Samaan aikaan omavaraisuuden perusta kuitenkin haurastuu toisaalla.

Öljykasvit eivät ole vain öljyn lähde, vaan tarjoavat myös hyvää rehuvalkuaista. Rypsin ja rapsin viljelyala ja hehtaarisadot ovat viime vuosina laskeneet roimasti.

Lopputulos on, että kotimaisen täydennysvalkuaisen omavaraisuusaste on viiden viime vuoden aikana hiukan laskenut.

Miten kotimaisen valkuaisen viljely saataisiin nousuun?

Öljykasvit ovat niin aallonpohjassa, ettei muuta suuntaa ole kuin ylöspäin, Heikkilä toteaa.

Positiivisia asioita alalla on: Avena uudisti öljykasvien sopimusmallinsa, ja myös koeluvalla käyttöön saatu uusi peittausaine parantaa viljelyn edellytyksiä.

Hanketyössä mallia lähdetään hakemaan Ruotsista. Siellä öljykasvien tuotanto oli kymmenen vuotta sitten selvästi Suomea jäljessä, mutta sen jälkeen ala on saatu hyvään nousuun.

Herneestä markkinoille on tullut hyviä uusia lajikkeita, Heikkilä toteaa. "Siitä on annettava tunnustusta Borealille."

Härkäpapu-uutuuksia ei tänä vuonna lajikeluetteloon tullut, mutta lähivuosina tulee.

"Hienoa on myös se, että härkäpavun haitta-ainepitoisuuksia on pystytty kasvinjalostuksen avulla pienentämään", Heikkilä mainitsee.

Härkäpavun haitta-aineet ovat olleet rajoittava tekijä ennen kaikkea siipikarjalle. Sika ei ole niille yhtä herkkä.

Kannattavuus on tietysti kotimaisen valkuaisen tuotannossa olennainen asia, Heikkilä toteaa.

Hinnan lisäksi siihen vaikuttaa hehtaarisato, joka uusilla lajikkeilla on aiempaa korkeampi. "Ja kun uusiin kasveihin totutaan, viljelyn niksit aletaan hallita aiempaa paremmin."

Öljy- ja valkuaiskasvit tarjoavat myös mahdollisuuden kasvinvuorotteluun ja työhuippujen tasaamiseen, Heikkilä muistuttaa.

Tilakokojen kasvu auttaa osaltaan asiaa, hän arvioi. "Pienellä tilalla ei helposti aleta touhuta uusien kasvien kanssa. Mutta jos erikoiskasvin ala on esimerkiksi 10–20 hehtaaria, sitä varten jo kannattaa panostaa esimerkiksi koneiden säätöihin."

Heikkilä toivoo myös, että cap-uudistus tosi kannusteita valkuaiskasvien viljelyyn.