Haavan seuralaiset lisäävät metsän monimuotoisuutta

Haavan kuorella kasvaa usein kaunista haavankeltajäkälää. Kuva: Terhi Pape-Mustonen

Metsälakia uudistettiin 1997 niin, että metsänomistajilta edellytettiin myös ekologisten näkökohtien huomioon ottamista. Enää ei riittänyt, että puun tuotanto oli taattu.

Monimuotoisuuden turvaamisen keinoina tulivat metsälaissa tavallisesta metsäluonnosta poikkeavien kohteiden, erityisen arvokkaiden elinympäristöjen turvaaminen (metsälain 10 pykälä). Sertifiointimääräykset toivat mukanaan myös säästöpuuryhmät.

Nyt reilun kahden kymmenen vuoden jälkeen voi jo katsella, onko määräyksillä ollut vaikutusta, vaikka kattavaa tutkimusta luonnonhoitotoimien vaikutuksesta ei olekaan tehty.

Hyvän ja ekologisesti oikeaoppisen metsänhoidon epäsuorana osoituksena on, että talousmetsät ovat kelvanneet kansallispuistoiksi: Teijo, Nuuksio, Sipoonkorpi, Konnevesi ja Repovesi ovat perustamiseensa saakka olleet talousmetsää.

Vaikka suojelijat korostavatkin metsälajien suurta määrää uhanalaisluetteloissa, metsälajien prosenttiosuus ei ole kasvanut. Luetteloita uudistettaessa monia metsälajeja on poistettu uhanalaisten luettelosta – ja varmaan moni laji poistuu jälleen, kun uusi luettelo julkaistaan tänä vuonna.

Kun metsiä on tutkittu tarkemmin muun muassa puutteellisesti tunnettujen lajien projektissa, tuttavallisesti Putte, metsistä on löytynyt uusia harvinaisuuksia ja jopa tieteelle uusia lajeja. Siksi uhanalaisten lajien määrä on voinut kasvaa, vaikka niiden prosenttiosuus koko tutkitusta lajistosta ei olekaan muuttunut.

Puten tuloksia esitellään erinomaisessa kirjassa Metsän salainen elämä – kannattaa tutustua!

Ohjeissa on korostettu erityisesti haavan merkitystä säästöpuuna. Sen merkitys monimuotoisuuden ylläpitäjänä johtuu kahdesta seikasta: haavan seuralaislajisto on aivan erilainen kuin metsän valtapuiden ja haapoja on metsissä vähän.

Haavan puuaines, kuori, lehvästö ja karike ovat toisenlaista kuin muilla puilla. Kangasmetsässäkin haavan alla maa on multavaa ja sen alla kasvaa lehtomaisten paikkojen sammalia kuten liekosammalta ja lehväsammalia.

Nuorten haapojen merkitys on vähäinen, vaikka niilläkin on omaa lajistoa. Mitä vanhempia ja huonokuntoisempia haavat ovat, sitä suurempi on niiden merkitys metsän monimuotoisuudelle.

Tämäkin johtuu erilaisten puiden suhteellisista määristä: vesoja ja nuoria haapoja on paljon, mutta järeitä romohaapoja, haapakeloja ja maapuita on vähän.

Haavankääpä on haavan yleisin lahottaja ja merkitsee haavan talouskäytölle suurin piirtein samaa kuin juurikääpä kuusen kasvattajalle. Monimuotoisuuden kannalta tuholaiset eivät kuitenkaan ole kiusa vaan ne luovat edellytyksiä muille lajeille.

Seuralaislajistoon vaikuttaa suuresti se, millaisessa ympäristössä haapa kasvaa. Varjoisan vanhan metsän haapajättien seuralaislajisto on aivan erilainen kuin paahteessa kasvavien haapojen lajisto kallioilla tai hakkuuaukkojen säästöpuuryhmissä.

Avohakkuukielto ei ainakaan parantaisi haavan seuralaislajien asemaa, sillä lajeissa on sekä avoimilla paikoilla – siis hakkuuaukkojen säästöpuilla – että sulkeutuneessa metsässä viihtyviä lajeja.

Avohakkuukielto ei myöskään lisäisi lahopuun määrää; se voisi vaikuttaa suorastaan päinvastoin, kun metsissä käytäisiin tiuhemmin ja hakkuissa suurimmat puut korjattaisiin pois.

Useat lajit, jotka viihtyvät avointen paikkojen haavoissa, ovat runsastuneet. Hakkuuaukkojen jättöhaavat ovat olleet iloksi muun muassa uhanalaisille haavanjalosoukolle, lattatylpölle ja mäihäkaarnakuoriaiselle.

Varjoisten metsien haavoilla on oma lajistonsa Säästöpuut eivät yksin pelasta haavan seuralaislajistoa: tarvitaan myös laajempia alueita, joissa pienilmasto pysyy kosteana. Siihen, että vanhaa ja varjoisaa metsäympäristöä vaativille lajeille syntyisi uusia elinpaikkoja, parikymmentä vuotta on liian lyhyt aika. Niitten osalta metsälain vaikutukset alkavat näkyä kunnolla vasta 2030-luvulla.

Korpihaapojen tyvirungoilla menestyvät monet kosteata pienilmastoa vaativat sammalet ja jäkälät, joille harvennettujen talousmetsien pienilmasto on liian kuiva. Myös varjoisten metsien hyönteis- ja sienilajisto on erilainen kuin kuivilla paikoilla.

Kirkkaanpunainen kovakuoriainen punahärö sopii esimerkiksi vanhojen korpihaapojen lajeista.

Mutta luonto ei ole yksioikoinen: puronvarren haavikkoon saattaa tulla majava, joka ei kunnioita ihmisten aikomuksia jäkälien ja sammalten suojelusta, vaan pistää haavat kumoon ja käyttää kuoren ravintonaan.

Arvokkaita ovat majavan kaatamatkin haavat, sillä niihin kehittyy omanlaisensa sienilajisto. Uhanalaisista sienilajeista poimukääpä ja mehipillikääpä voisivat olla aivan erityisesti majavan kavereita.

Kun perustamme suojelualueita, varjelemme metsälain 10 § erityisen tärkeitä elinympäristöjä tai jätämme säästöpuita, emme voi etukäteen tietää, mitä lajeja niihin kotiutuu ja minkälainen on niiden kohtalo. Arvaamattomuus on osa monimuotoisuutta!