Lentopalloa läpi kesän
Juhani Sounion lentopallokentällä hiekka pöllyää lähes joka ilta. ”Vain kerran tai kaksi on käynyt niin, ettei ole tullut tarpeeksi porukkaa.”Vuosituhannen vaihteessa parikkalalainen Juhani Sounio päätti, että hänen omistamansa joutomaa on aika panna hyötykäyttöön. Paikalla ollut kukkula vedettiin matalaksi ja monttu täytettiin hienolla hiekalla. Keskelle pystytettiin verkko ja sen ympärille aita, jonka materiaaliksi Sounio osti tienoon vanhat puhelinpylväät.
”Nukarisen Pentin kanssa katsottiin netistä ohjeet aidan tekoon.”
Monttu, joksi pelipaikkaa kutsutaan, on kolmisen kilometrin päässä Parikkalan keskustasta ja vain muutaman sadan metrin päässä omistajansa kotoa.
”Tämä on sopivasti syrjässä muttei liian kaukana. Kun asun kahdestaan koiran kanssa, niin täällä kuulen kylän asiat”, viisi vuotta sitten leskeksi jäänyt mies toteaa.
80-vuotias Sounio on hyvillään kenttänsä vetovoimasta, eikä hän peri maksua sen käytöstä. ”Tämä on ilmaista kuntoutusta. Kaikkea liikuntaa ei tarvitse kunnan tukea.”
Pelikentän naapurissa asuvalla Souniolla on tapana lasketella montulle edesmenneen vaimonsa vanhalla rollaattorilla. Hihnan päässä kipittää chihuahua. Piki on seurannut päätykatsomossa jokaisen ottelun, ja niitä on paljon: useita kymmeniä joka kesä siihen asti, kunnes pelit siirtyvät kunnan liikuntahalliin.
Pelikalenteri on simppeli: Montulla pelataan joka poutailta kello kuusi. Se on Sounion mielestä huomattavasti vaivattomampaa kuin sopia viikosta yksi ilta, jolloin sää voi olla mitä sattuu.
”Jos on jotain infottavaa, älylaitteellani lähtee kerralla 20 viestiä.”
Tänään oli. Hyvissä ajoin ennen kuutta Sounio näpytteli viestin, että pelien jälkeen keitetään nokipannukahvit ja paistetaan makkarat. Niin on tapana tehdä pari kertaa kuussa.
Kun kello tulee kuusi, paikalle on saapunut viisitoista lentopallon ystävää, miehiä ja naisia. Ikähaitari on 50–80, mutta toisinaan mukana on jälkipolvia, ja joskus kylän juniorilentopalloilijat ovat käyneet pelaamassa Montulla omin päin.
”Ketään en aja pois”, Sounio sanoo.
Välillä Montulla on nähty kansainvälistäkin menoa, kun kesävieraat on tuotu pelaamaan.
”On ollut väkeä Saksasta, Espanjasta, Venäjältä”, Sounio listaa.
Sounio painottaa, ettei hän ole koskaan pelannut sarjatasolla vaan pelkästään liikunnan takia. Hänen ensikosketuksensa lajiin tapahtui 1950-luvun alussa.
”Silloin yhteiskoulussa välitunnilla pomputeltiin, ja 50 vuotta sitten metsäkoulussa Varparannalla pelattiin. Sitten tulikin pitkä tauko, kunnes Parikkalan äijäjumpassa oli lentopalloa.”
Samantapainen tausta yhdistää valtaosaa Montun porukasta.
”Meillä on sellaiset säännöt, että paremmat ottavat meidät hölmömmät huomioon”, Sounio sanoo.
Välillä eripuraa syntyy siitä, jos joku huitaisee pallon ensimmäisellä yli.
”Nyt kun meillä on uusi pallo, niin sääntöjen mukaan sitä ei saa panna yli kuin vasta kolmannella.”
Lähes parin tunnin pelaamisen jälkeen väki kerääntyy nuotion ympärille ja laittaa kahvit ja makkarat tulille.
”Samalla rupatellaan ja laitetaan kylän asiat kohdalleen”, Pentti Nukarinen kertoo.
”Mutta emme me juoruile. Pääasiassa täällä pelataan”, Raimo Nenonen tarkentaa.
Montun lentiksen porukasta on muodostunut yhteisö, jonka jäsenet viihtyvät toistensa seurassa kentän ulkopuolellakin. He ovat käyneet yhdessä pari kertaa Tallinnassa, järjestäneet saunailtoja, ja jouluna Sounio tarjosi pelikavereilleen jouluaterian paikallisessa ravintolassa 80-vuotispäivänsä kunniaksi.
”Aina sanon, miten kiitollinen olen, kun he liikuttavat minua.”
Samanlaiset ovat mietteet pelikavereilla: ”Vähiin jäisi liikunta, jos ei tätä olisi”, Nukarinen huomauttaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
