Sulhasmiestä saatille kuskaamassa

Nuorisoa Saukonkallion lavalla 1963 

1960-luvulta jäi mieleen tansseissa käynti Halssin huvilavalla Nilsiässä. Eräänä kevätkesän lauantai-iltana kotikylällä Siikajärvellä kokoonnuimme neljä parikymppistä nuorta miestä tien varteen valmiina lähtemään tansseihin silloin hyvin suositulle Halssin lavalle.Lava oli yksi Pohjois-Savon suurimmista.

Yhdellä kaverilla oli oma auto, kuplavolkkari, mutta hän ei mielestään ollut sopiva kuljettajaksi. Taisi aikoa ottaa naukut taskumatista. Minulla oli tuore ajokortti, mutta ei autoa, niinpä hän ehdotti minua kuljettajaksi. Ja eikun menoksi.

Lavalla jokainen etsi onneaan. Itse en muista vielä löytyneen. Sen sijaan yksi kavereista löysi tytön, jota lähdimme viemään kotiin Varpaisjärvelle päin. Matkaa oli ehkä reilu kymmenen kilometriä.

Kun olimme tytön kodin lähellä, auto pysäköitiin tien viereen ja tuleva sulhasmies läksi tyttö kainalossa metsäpolkua saatille. Siinäpä kesäyössä odottelimme sulhasmiestä takaisin. Meni kaksi tai kolme tuntia paluuseen.

Tämän seurauksena talo sai nuoren emännän.

Nuoruuteni paras tanssimuisto liittyy erityisesti minun ja silloin tulevan mieheni musiikkimieltymykseen. Kuuntelimme autossa kasettiradiossa Veikko Tuomen upeita lauluja. Muistan vieläkin monien tangojen laulunsanat. Kun saimme tietää että lähellä sijaitsevalle Hangan lavalle oli tulossa itse Veikko Tuomi esiintymään, valmistauduimme iltaa varten.

Lämmin kesäilta, rakas kumppani rinnalla ja keveät tanssiaskeleet, niistä on paras tanssimuisto tehty!

Raija Hämäläinen, Pieksämäki

Täs teile kielikulttuurii ja tanssilavakulttuurii samas paketis.

Meilt muutaman kilometri pääs o paikallise urheiluseuran tanssilava. 60–70-luvul velipojat ol kyläosastovuorol järjesmiehin ja mie oli lavaravintola tiski takan myymäs, mitä siel ny myytii: makkaraa, namusii, limsaa, tais olla rapakaljaaki eli ykkösolutta.

En mie muista et sillo ois ihmeempii rettelöitä olt. Toiset tanssi, toiset vaan kahto sivust.

Mie lopetin laval käymise, mut tanssit on onneks jatkuneet: viikol eläkeläisile ja pyhäiltoin kaikele kansale, toivottavast jatkuut viel etteenki päin. Aidot lavatanssit on sitä suomalaista kultuurii parraast pääst.

Leena Niemeläinen, Äitsaari

Se alkoi kun olin 16-vuotias. Kolme kertaa viikossa oli päästävä, vaikka kotiväki ei tykännyt yhtään. Tyttöporukalla kuljettiin milloin pyörällä, kävellen linjurilla, liftaten, mutta tanssilavat ja seurantalot kutsuivat.

Vuosi oli silloin 1963. Siellä soittivat sen ajan tähdet tanssimusiikkia, mikään rokki ei kelvannut. Oli Grön, Anneli Sari, Markus Allan ja etenkin Reijo Taipale lauloi sydämen sopukoihin asti.

Opimme tangot, valssit ja jenkat. Kesäyön tuoksut lumosivat, kun kävelimme kotia kohti. Elokuun oranssi kuu kultasi syysmaisemat.

Lavoilla tapasimme ystäviä ja tuttuja, ei ollut puhelimia.

Yksi ystävistä jäi ikuiseksi ystäväkseni, aviomiehekseni. 50 vuotta tuli tänä vuonna täyteen ja tanssimme yhdessä vieläkin. Nuoruuden muistot ovat sydämen pohjalla helminä ja ilon pisaroina vielä kiikkustuolissakin.

Tumma tangotyttö

1960-luku oli tanssilavojen kulta-aikaa. Sodan jälkeiset vaikeat ajat ja elämän kovuus sekä raskas työnteko olivat siirtyneet jo hieman taka-alalle muistoissa. 1940-luvulla syntyneet olivat jo aikuisuuden kynnyksellä ja katselivat maailman menoa avoimin silmin ja mielin, etsien iloa ja vaihtelua arkisten päivien rinnalle.

Maaseudulla yhdistyksillä ja seuroilla oli aktiivinen rooli suomalaisessa tanssilavakulttuurissa. Tanssilavatoiminta oli monelle seuralle monesti ainoa ja erittäin merkittävä tulonlähde, ja sillä oli myös suuri merkitys niille ihmisille, jotka tekivät yhteistä työtä seuran hyväksi ja suomalaisen tanssikansan iloksi.

Muistelen, että aikanaan oli joku kirjoittamaton ohje, ettei tansseihin mennä, ennen kuin rippikoulu oli käyty ja tuota merkkipaalua moni sitten odottikin kuin kuuta nousevaa.

Minua taisi tuolloin pitää vielä otteessaan sellainen hidas hämäläisyys, sillä olin jo 17-vuotias, kun ensi kertaa uskaltauduin tanssilavalle. Lieneekö muistini valikoiva vai hämärtynyt, mutta en enää edes varmuudella muista paikkaa ja ajankohtaa, esiintyjistä ja musiikista puhumattakaan.

Villi veikkaukseni kuitenkin on, että silloin elettiin kesää vuonna 1962 ja paikkana saattoi olla Pertunmaalla sijainnut ja legendaariseen suosioon noussut, paikallisen urheiluseuran ylläpitämä Kisahalli vilkkaan viitostien varrella.

Monessa paikassa ja monella paikkakunnalla on tullut tanssittua, vaihtelevalla menestyksellä, hakijoiden määrästä johtuen. Yleensä kuitenkin aina joku mukava typpi huomasi minunkin olemassaoloni ja jonkinlaisena muistikuvana tuolla kovalevyni pohjalla on, että niitä mukavia tyyppejä oli kyllä aika paljon.

Olisikohan suosioni perustunut siihen, että isänperintönä tullut savolaisuus olisi aktivoitunut minussa, vai mikä lie ollut.

Askeleeni tanssiparketilla ei ollut mitään A-luokkaa, tosin saattoi olla, että olin aika hyvä myötäilemään tanssikaverin askellusta, vai oliko se sitten tanssiote, joka ratkaisi. Hieman etäämmällä näet ja kuulet paremmin ja minä halusin tanssin lomassa jutella ja katsella kaveria silmiin… Tanssin menoa eivät haitanneet mitkään harha-askeleetkaan, eli kyllä se siitä.

Niin tai näin, mutta mukavaa oli, vaikka jenkat ja polkat eivät olleet minun juttuni, ja jos joku innostui silloin hakemaan, totesin vaan reippaasti, että minä en osaa. Muutama yritteliäs tyyppi tosin keksi vastata, että hän kyllä opettaa. Opettajaehdokkaat eivät minua vakuuttaneet, joten asia jäi sillä kertaa siihen ja he saattoivat sitten jäädä silmäilemään uutta oppilasta.

Lavatanssit olivat varsinkin maaseudulla nuorten ainoita tapaamispaikkoja, jonne tosin monesti ei ollut kovin helppo päästä. Omia autoja oli harvoilla. Onneksi tansseihin pääsyä helpottivat hieman tanssijärjestäjien linja-autokuljetukset, mutta jos ja kun asui hieman sivummalla, oli jo paljon vaikeampaa.

Jos minä lavatanssikuvioissa olin myöhäisherännäinen, niin kyllä minä sitten vuosien varrella, kun vauhtiin pääsin, otin niitä menetettyjä kertoja aika mukavasti takaisin. Muistelin ja laskeskelin, että olen saattanut tanssahdella lähes 40:llä tanssipaikalla.

On ollut paikkoja, joissa tuli käytyä aina viikoittain ja niitä, joista tanssimuistoja on vain muutamilta kerroilta ja sitten ovat myös yhden tanssi-illan uniikkikohteet. Mukavia muistoja, osasta enemmän ja toisista vähemmän, mutta plussalla ollaan ja reippaasti.

Muistojeni paikoista voisin mainita muutamia: Lehtolinna, Kellokallio, Pistohiekan lava, Himalansaaren Koivula, Vintturin Ns-talo, Maapirtti sekä jo aikaisemmin mainitsemani Kisahalli. Hämäläisten talo Helsingissä ja Lahden Urheilutalo olivat mukavia kaupunkipaikkoja tanssin ystävälle.

Kiitos ja terveisiä niille mukaville kavereille, joiden kanssa minulla oli ilo tanssia.

Viime vuosikymmenillä on tanssirintamallani ollut totaalista hiljaisuutta, suorastaan lama, lomautus vai mikä lie, harmi!´Toivoa tanssin suhteen ei kuitenkaan ole vielä menetetty, se elää yhä…

Tanssi on iloinen, mukava ja terveyttä edistäväksi luonnehdittu liikuntamuoto. Kyllä sitä vielä ihan mukavat hiihtojäljet syntyisivät tanssiparketille.

Se oli silloin, mutta kauniit ja mukavat tanssimuistot eivät katoa koskaan, eikä niitä ole milloinkaan liikaa.

Mummi 71 v.

PS. Kuvamuistot jäivät vähäisiksi, sillä silloin ei ollut kamerakännyköitä saati selfiekeppejä eikä foorumeita, minne sitä kuvamateriaalia olisi laitettu reaaliajassa, mutta se ei elämää haitannut!

Mieleen jäivät lavatanssien ajat, jotka alkoivat 50-luvulla, kun sodanjälkeiset suuret ikäpolvet tekivät lähtöään maailmalle.

Näitä huvipaikkoja oli paljon Etelä-Pohjanmaalla. Oli Ruissaari, Nurmon Haali, Alavuden Kuivasjärvi, Peräseinäjoen Kalajärvi, Kauhajoen Jokimaa, Kurikan Rytimaja ja Jyllinkoski sekä Törnävän lava. Pukkilansaari oli Kyröös. Ja monta muuta.

Ne olivat yksinkertaisia, puusta tehtyjä, mutta lattia oli jykevä ja kestävä. Perunajauhoa lattialle heiteltiin. Sähköäkin tuli ja johdot roikkuivat missä milloinkin.

Vessat olivat kaukana ja sanomalehdet hoitivat pyyhkimisen. Niitä oli naulalaatikoissa. Oli kyllä kuultu, että tehdaspaperiakin oli jo olemassa. Polut olivat kivisiä ja puitten juuret kuluneet korkealle.

Aika taisi olla nailonin ja sifongin, tyllin ja taftin. Tärkätyt hameet kahisivat ja tupeeratut tukat olivat näyttäviä huiveineen. Pojilla oli teryleeniä ja leveät henkselit. Tytöt olivat reippaita, punaposkisia ja koreita. Hajuvesiäkin käytettiin, mikä poikkesi heinäpellon hajusta selvästi. Pojille riitti Suave tai Bylgreeni.

Autoja oli harvakseen. Ainakin Mosse, Pobeda ja pikku-Fiiatti sekä Anglia. Jotkut rehvastelivat isänsä paremmilla autoilla. Jaappanilaiset tekivät tuloaan.

Polkupyörillä tultiin lähelle ja sitten se kätkettiin kuusen alle, ettei kukaan näkisi. Jopparille jäi pumppu ja popliinitakki sekä pultusta pyykkipojat.

Naapurikylän pojat olivat ovelia ja pyyhkäisivät bensaa kainaloonsa – että luultiin moottoripyörällä tulevan. Piti tarkastaa vasen käsi, ettei näkyisi kettinkirasvaa mahdollisessa tanssissa.

Aina tuli kiire lähdössä. Silloin tehtiin töitä turnipsimaallakin lähes kuuteen saakka. ”Toivotut levyt” jäi usein vain haaveeksi, kun navetan hajusta piti päästä eroon. Hikikarpalot viihtyivät aina lippuluukulle saakka.

Väki tuli mikä mistäkin – paljon heitä oli. Oli tuttuja ja tuntemattomia eri kylistä. Oli hienohelmaa ja suoraan navetasta sekä siitä väliltä. Pitäjien välillä oli eroja ja tiedettiin mistä ”rehevät” olivat kotoisin.

Ovella oli friskiä ja tarkkoja miehiä – olevinaan. Joskus pieni lippukoppi meinasi kaatua alkurynnistyksessä. Silloin pelit alkoivat soida jo kahdeksalta.

Maatalousnaiset myivät nisusikoja ja makkaroita klaffipiirrongeistaan ja kopeistaan. Sivusilmällä seurasivat nuorten puuhia. Voi herranjestas ja taittumarallaa noita nuoria.

Tanssin jytke vei nuoren elämän mukanaan. Oli paljon poikia, jotka eivät tanssineet, vaan seurasivat haaveissaan tapahtumia. Oli hyvää ja huonoa tuuria. Suuri aika meni sääskien tapossa – niitähän riitti.

Mutta kaihoisa tango vei ihmispoloiset mukanaan syvimpiin syövereihin sydänyön saapuessa. Moni neitonen sai kokea huimaa lentoa hameet hulmuten. Mutta eivät monet pojatkaan sen jälkeen ole kokeneet moista menoa. Väki velloi massoittain lavalla.

Kuinka monta lehmää, onko heinät jo tehty tai leikkuut jo aloitettu? Ja mikä sen hevosen nimi olikaan ja onpas komiaa ilimaa.

Hanurin soitto kesäyössä karkoitti kaikki murheet. Kauempana korkit lentelivät jokeen ja kyynärpäät nousivat korkealle – sitten kuului vain loiskahdus.

Armirot ja Bostonit tuoksahtivat kosteassa metsässä, mutta pilliklupi kruunasi kaiken. Niitä polttivat sodankäyneet miehet. Hanuri valitti surullisesti ja basso jumpsutti.Tangon alkaessa naisia kaatui kun heinää ja sitten kaikki olikin selevää kauraa.

Ilta eteni ja aamuyö kajasti. Väki hävisi verkalleen, kuten oli tullutkin. Yöllä kosken kohina voimistui ja toi viileyttä elämään. Valoa ikkunassa, Liljankukka ja Tamara tanssii soivat mielessä aina uneen saakka.

Sitten Rantasipi valitti kivillä aamuun saakka. Suomen kesäyö oli ihmeellinen.

Sitten taas odotettiin sitä seuraavaa lauantaita ja parempaa tuuria.

Esko Rajala, Ilmajoki