Anna Perho: Pienen kyläkoulun joulujuhla oli suuri ihme

Kävin ala-asteen 34 oppilaan kyläkoulussa. Se oli juuri sellainen idyllinen pikku opinahjo, jollaisia ei enää juuri ole.

Koulussa oli kolme luokkahuonetta, joissa kolme opettajaa veti yhdysluokkia. Auktoriteettiongelmia ei ollut, koska silloin ei vielä oltu uppouduttu siihen kuvitelmaan, jossa lasten kuvitellaan tulevan onnellisiksi rajattomuudesta.

Koulunkäynti itsessään ei ollut erityisen elämyksellistä. Aamuisin oli hartaus ja harmooninsoittoa, muuten istuttiin ja opeteltiin opettajan jorisemia asioita ulkoa. Nykytiedon valossa tämä ei ole paras tapa oppia, ja totta onkin, että olen iloisesti yllättynyt, etten menehtynyt tylsyyteen kouluvuosieni aikana.

Toisaalta oppiminen oli perin häiriötöntä. Ei ollut kännyköitä, ja itseohjautuvuuden huippu oli se, että sai itse valita minkä värisen langan ompelee vohvelikangasliinaan. Kun piti tehdä valinta sen välillä tuijottaako koulun pihan pujokasvustoa vai kuunteleeko opetussisältöjä, vaihtoehdot ikään kuin pakottivat valitsemaan oppimisen.

Kouluun tuli kyllä 80-luvun alussa televisio, joka tosin asennettiin opettajainhuoneeseen. Katsoimme sieltä kerran hiihdon arvokisoja, mikä tuntui lähes yhtä hienolta kuin jos olisimme päässeet Linnanmäelle.

Maaseudun lapsen viihdevaihtoehdot kun noina aikoina olivat yhtä pohjois-koreaa. Valistavia lastenohjelmia, joissa oli tuskastuttavan hitaasti ohjattuja askartelutuokioita (”Näin teet lantusta säästöpossun”), pari tsekkiläistä piirrettyä viikossa ja siinäpä se.

Kerran kylällämme tosin poikkesi myös ihan oikea sirkus. Juliste lupaili norsuja ja hevosia, mutta esityksissä oli kili ja joitain koiria. Kun pikkuveljeni kavereineen seisoskeli näytöksen jälkeen hieman pettyneinä teltan ulkopuolella, itse tirehtööri tuli ulos ja sanoi, että katsokaapas pojat tätä – ja näytti hanuriaan. Klovnerian aatelia!

Luokkaretkiä tai muita elämyksiä ei koulusta myöskään järjestetty, jos sellaiseksi ei laskettu kuukausittaista hampaiden fluorausta. Neuvolan täti iski hammasharjat kaikille käteen, ja sitten harjattiin ilman tahnaa. Ehkä Colgaten tarjoaminen olisi ollut liian kapitalistinen teko sen ajan ilmapiirissä. Harjaamisen jälkeen purskuteltiin hyvinvointivaltion makuinen fluoriliuos, joka syljettiin tarkan kellotuksen jälkeen ämpäreihin.

Sen valmistelu todella tuntui pikku luissa ja ytimissä, ehkä juuri vastakohtana viihteen niukkuudelle ja opetuksen toivottomalle monotonisuudelle.

Luokat alkoivat valmistella omaa jouluesitystään hyvissä ajoin. Muistan ainakin lauluja sisältäneen tonttunäytelmän (harmoonilla säestetyn, kuinkas muuten), nukketeatteriesityksen (jonka kulisseissa kävi hurja kuhina, kun 15 lapsen piti päästä heiluttamaan nukkeja) sekä tietenkin Prinsessa Ruususen, jossa sain esittää pääosaa ja pukeutua ihanaan, siniseen mekkoon.

Joulu levisi myös muihin sisältöihin. Piirustustunneilla askarreltiin kortteja ja juuri sellaisia koristeita, joita tarkastellessaan vanhemmat miettivät, että mitäköhän tuosta meidänkin piltistä mahtaa tulla.

Uskonnontunnilla meno äityi suorastaan kiihkeäksi. Adventtina alettiin laulaa Hoosiannaa, ja jouluevankeliumia kerrattiin kaikkine käänteineen. Tuputtamisen sijaan koin tämän joulun todelliseen sanomaan – runsaslukuisiin ja koviin paketteihin – liittyvänä rituaalina joka oli osa juhlan odotusta.

Juhla alkoi jo kahdeksalta aamulla, sysipimeässä, sillä kylillä ei ollut katuvaloja. Koulun suurin luokkahuone oli himmennetty, ja sen ikkunat oli peitetty erittäin taidokkailla silkkipaperitöillä, jotka esittivät, hieman ehkä yllättävästi, Lumikki-sadun pääkäänteitä. Luokassa istuivat kaikki oppilaat ja monien vanhemmat.

Lopulta joulupukki, kylän sahuri Hannu, jakoi jokaiselle oman joulupussin, jossa oli ­pipari, omena ja karkkeja. Traditioon kuului myös pienten joulukorttien jakaminen. Uskaliaimmat piirsivät korttiin pienen ­sydämen, jos sattui olemaan ihastunut kortin saajaan.

Vasta vuosien päästä aloin miettiä kuka juhlat oikein järjesti. Oliko koululla asunut opettaja se, joka kantoi penkit, koristeli kuusen ja liimasi Lumikki-kuvaelman ikkunoihin? Kuka huolehti joulupussien nimikoinnista? Miten koulun ominaistuoksu – märät kengät, Esteri-keittäjän käryttämä sipuli, vieno navetan haju – oli saatu häivytettyä neilikaksi ja mandariiniksi?

Oikeasti en halua tietää. Haluan säilyttää pienen koulun suuren juhlan ihmeenä, joulun ihmeenä.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva muutos­valmentaja, puhuja ja kirjoittaja, joka ajaa viikonlopuiksi maalle.

Kolumni on alunperin julkaisu joulukuun 2022 Kantrissa.