Kun viereinen pelto kynnetään, sen metsähiiret ja -myyrät muuttavat meille tiskipöydän alakaappiin
Suomessa elää luonnonvaraisena parisenkymmentä jyrsijää, kirjoittaa Heli Laaksonen. Niistä yleisintä on meillä runsaana vuonna yli 300 miljoonaa vilistäjää.
Kun syksy viilenee, metsähiiret serkkuineen pyrkivät sisälle ihmisten asumuksiin. Kuva: Juho RahkonenLapsena on sellaista, että asioita sekoittaa. Kun ei vielä ole tajua maailmanmenosta kokonaisuutena, voi tehdä päättömiä päätelmiä siitä.
Pienenä luin kaikkein mieluiten kirjoja ja juttuja eläimistä, vaikkei meillä kotona eikä enää mummolassakaan ollut sen paremmin lehmää kuin kissaakaan. Kirjastosta lainasin varsinkin jyrsijöistä kertovia kirjoja – pienien, söpöjen nisäkkäiden kuvia oli vain niin ihana katsoa.
Useimmiten luvun alla oli jokin luhankalaislähtöisen jyrsijätutkija Asko Kaikusalon ( 1941–2012 ) piennisäkäskirjoista. Kansissa luki suurin kirjaimin Asko Kaikusalo ja vieressä paistatteli milloin koivuhiiren, milloin metsämyyrän, milloin sopulin kuva.
Jäin käsitykseen, että Asko Kaikusalo on jyrsijä itsekin – miten muuten hän olisi osannut niiden elämästä kirjoittaa!
Oikeastaan en ihmettele, että luulin Askoa lähinnä myyräksi. Hänhän puhui jyrsijöistä kuin läheisistään; sanoi helmisilmäksi, viiksiveijariksi, matkalaisiksi, karvakansaksi. Hänen teksteissään ne piipertävät, hanttaroivat, kipittävät, puuskuttavat ylämäessä ja pälyilevät ympärilleen.
Nyt aikuisenakin iloitsen, kuinka rakastavasti hän Sopulipoluilla-kirjassaan tunturisopuleita kuvaa:
”Mikäli sopulien maailmassa perimätieto kulkee äidiltä tyttärelle, tämänpäiväisetkin töpöhännät tietävät, että niiden esivanhemmat vipelsivät näissä samoissa ikilumen kostuttamissa purouomissa nukkamaista kynsisammalta ahmien jo yli kymmenen vuosituhatta taapäin.”
Olen ottanut ihan ilokseni lisää selvää jyrsijöistä. Niitä on maailmassa pitkälti yli 2000 lajia. Luokka on hyvin vaihtelevainen. Suurin niistä on hauskan pönäkkä eteläamerikkalainen kapybara eli vesisika, ihmisenpainoinen, vinttikoiran korkuinen jyrsijä. Suomen, Euroopan ja maailman pienimmäinen jyrsijä on vaivaishiiri, kuusigrammainen, ja sitäkin pienempiä voi olla.
”Vuodenkiertoon kuuluu se, että kun tonttimme vieressä oleva pelto syksyllä kynnetään, sen suojissa pesineet metsähiiret ja -myyrät muuttavat meille tiskipöydän alakaappiin.”
Suomessa elää luonnonvaraisena parisenkymmentä jyrsijää. Kerää ne kaikki!
Vaivaishiiri, metsähiiri, peltohiiri, kotihiiri, rotta, tunturisopuli, metsäsopuli, punamyyrä, harmaakuvemyyrä, metsämyyrä, vesimyyrä, idänkenttämyyrä, lännenkenttämyyrä, peltomyyrä, lapinmyyrä, koivuhiiri, orava, liito-orava, euroopanmajava ja kanadanmajava.
Näistä yleisin Suomessa on metsämyyrä – runsaana vuonna yli 300 miljoonaa vilistäjää metsissämme.
Osa pitää jyrsijöitä kerta kaikkiaan kauhistuttavana. Ilmiölle on oma nimensäkin: musofobia! (Onkohan kauppojen taustamusiikkiin hermostuneilla musafobiaa?)
Jyrsijöistä on usein todellista harmia ihmiselle: ne tunnetaan tautien levittäjänä, rakenteiden turmelijana, satojen verottajana. Jos kansanäänestyksessä kysyttäisiin, pitäisikö jyrsijöistä päästä eroon, voitaisiin hyvinkin päästä tulokseen, että kaula poikki vain kaikilta. Onneksi ainakin sivistysmaiden päätöksenteko perustuu ensi sijassa lainsäädäntöön ja joskus myös luonnontieteelliseen ymmärrykseen.
Jyrsijöillä on omat tehtävänsä koko ekosysteemissä. Kuinka monelle lajille ne ovatkaan ravintona, maan möyhentäjänä, pesäkolojen kovertajana, torakkakannan kurissa pitäjänä, oravannahkana kukkarossa, kaikkia hyötyjä ei tiedetäkään. Ja ovathan marsut, hamsterit ja gerbiilit joillekin suorastaan rakkaita!
Omassa pihapiirissämmekin jyrsitään. Vuodenkiertoon kuuluu se, että kun tonttimme vieressä oleva pelto syksyllä kynnetään, sen suojissa pesineet metsähiiret ja -myyrät muuttavat meille tiskipöydän alakaappiin.
Öisin kuuluu piiskamaisia jousen iskuja, ja aamulla tarkistetaan loukut. Vaikka en halua jakaa keittiötäni saati sänkyäni metsähiiren kanssa, niiden tappaminen tuntuu kauhealta.
Yks ruskiasilmäne miäs armahtaa minua ja sekä virittää että tyhjentää kräpsät, vaikkei se hänellekään mukavaa ole. Niin kaunista luontokappaletta harvoin näkee kuin metsähiiri: vaniljajäätelön valkoinen vatsa, bambimaisen suuret silmät, ranskalaisenpastillinpunainen pikku kuono ja kinuskinruskea turkki, jalo häntä!
Yhden ainoan kerran, joitakin vuosia sitten, tontillemme saapui rotta. Se tuntui maailmanlopun vihoviimeiseltä ennustajalta: koronan raskaimmat vuodet olivat hädin tuskin takanapäin, Venäjä oli aloittanut hyökkäyssotansa Ukrainassa – ja meidän saunamme nurkkaa oli järeästi järsitty.
Viereen oli jätetty rottamaisen suuria, suikeanpuikeita pökäleitä, joita ei voinut mitenkään muuksi selittää. Välillä olin haistavinani saunassa ruusuöljyn hajun. Ystäväni, eläinmuseossa elämäntyönsä tehnyt Ari Karhilahti oli nimittäin kertonut, että kun rottaa preparoi, siitä lemahtelee ilmoille vieno ruusun tuoksu!
Yritimme rottaa kiinni kaikin laillisin keinoin, sähköisesti, loukuilla ja raudoilla. Rotta jätti merkkejään, mutta ei mennyt ansoihin.
Lopulta se katosi. Ajattelen, että ehkä se kirkkaasti tajusi olevansa vainon alla ja kyllästyi nihkeään ilmapiiriin. Miltä itse tuntuisi olla kylässä, jos isäntäväki tuon tuostakin vihjailisi: ”Kosk viaras mahtais olla koton, jos nyy heti lähtis..?”
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva runoilija ja kirjailijaArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
