Sivistysusko

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Kesäkotimme on vanha kansakoulu Ylä-Savossa. Istun usein pirtissä – entisessä luokkahuoneessa – kiikkustuolissa ja ihastelen 1800-luvun viimeisinä vuosina valmistuneen koulun hirsiseiniä.

Hirret ovat 116 vuoden jälkeen komeassa ryhdissä kertomassa veistäjiensä ammattitaidosta. Naapurin isäntä valvoi rakennustöitä hyvin.

Hirsiseinät ovat todistaneet paikaltaan Suomen tietä sortovuosista itsenäistymiseen, kansalaissotaan, talvi- ja jatkosotaan, rauhaan ja viimein Euroopan unioniin. Ne ovat nähneet – jos jotain näkevät – maaseudun kasvun ja seuranneet sen tyhjenemistä.

Koulun valmistumisvuonna 1898 valtiopäivät ja keisari hyväksyivät piirijakoasetuksen, joka jakoi Suomen pitäjät koulupiireihin. Koulumatka sai olla enintään viisi kilometriä.

Koko koulumatka oli tuolloin monelle saavuttamaton unelma. Vielä 1900–01 maaseudun lapsista vain kolmannes sai käydä koulua. Oppimisen ilo oli harvojen herkku.

Oppivelvollisuus tuli Suomeen 1921. Silloin koulua kävi lapsista 68 prosenttia.

Oma koulumme syntyi kyläläisten vahvan ponnistelun tuloksena. Isät ja äidit uskoivat, että omat lapset selviävät paremmin elämässä, jos he pääsevät kouluun oppimaan uutta.

He uskoivat sivistyksen voimaan. Sivistysusko kasvoi vanhemman rakkaudesta ja paremman tulevaisuuden toivosta. Se oli rakkauden ja toivon lapsi.

Siinä vakaumuksessa isät ja äidit rakensivat lapsilleen kauniin koulun. Historia kertoo, ettei hanke ollut helppo. Se vaatii paljon uhrauksia.

Parhaimmillaan kyläkoulullamme oli sotien jälkeen lähes 90 oppilasta. 1960-luvun lopulla koulu suljettiin, ja uusi tehtiin kylän puolelle järvenlahtea. Se toteuttaa yhä samaa tehtävää kuin vanhempi sisarensa aikanaan.

Myös tämä lehti on perustettu sivistysuskon äärellä.

Maaseudun Tulevaisuus syntyi lähes sata vuotta sitten pitämään maaseudun puolta. Tärkeä tehtävä oli kohottaa maatalousammatin arvoa ja ”maalaissivistystä”, kuten lehden perustajat sanoittivat.

Maaseudun Tulevaisuus on ollut läpi historiansa ammatti- ja talouslehti, joka on auttanut lukijoitaan arjen päätöksissä. Lehti on kertonut asiat parhaan käsityksensä mukaan ja seissyt lukijansa rinnalla, kun he ovat tehneet työtä maaseudun puolesta.

Siksi lehteä on luettu ja tutkimusten mukaan yhä luetaan tarkasti. Muistan itsekin mummolan tuvasta innon, jolla lounaalla – puolisella, kuten Savossa sanotaan – tutkittiin lehtiä.

Maaseudun Tulevaisuus luettiin suurella antaumuksella ja hartaudella.

Lehti on ollut myös sivistyslehti. Välillä sivistys on painottunut sisällössä enemmän, välillä vähemmän.

Lehdentekoon kuuluu myös optimismi, usko parempaan tulevaisuuteen: kertomalla asioista, oppimalla ja käymällä vuoropuhelua pääsemme eteenpäin.

Tärkeää on myös toivon näköala: kun ponnistelemme, tulevat päivät ovat menneitä parempia. Siksi työ palkitsee.

Olen viime aikoina miettinyt paljon Suomen maaseudun elämisen edellytyksiä ja tulevia mahdollisuuksia.

Mitä enemmän niitä mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että sivistyksellä on suuri rooli Suomen maaseudun ja maakuntien tulevaisuudessa.

Kaikki alkaa osaamisesta ja taidoista. Siksi niiden vahvistaminen on kestävintä maaseutu- ja kehityspolitiikkaa. Niihin voi ankkuroida optimismin ja toivon.

Koulut ovat erittäin tärkeitä, mutta tärkeä on myös elämänkoulu: se, mitä opimme joka päivä, omassa elämässämme, tekemällä, jakamalla ja kokemalla.

Koulujen ison merkityksen vuoksi jokainen kamppailu kyläkoulujen, pienten lukioiden ja keskiasteen, maakuntayliopistojen ja -korkeakoulujen sekä vapaan sivistystyön puolesta on taistelua koko maaseudun ja maakuntien puolesta.

Siinä ei taistella vain oppilaitoksista vaan myös toivosta ja rakkaudesta. Siksi nämä taistelut ovat kävijöilleen niin merkityksellisiä.

Mikael Pentikäinen aloittaa

Maaseudun Tulevaisuuden vastaavana

päätoimittajana helmikuussa.