Työntäyteisiä lapsuusmuistoja

Lapsen mielessä oli jännittävää, kun aloitettiin heinien kokoaminen ”peltoliiteriin”. Tilat olivat paljon väljemmät kuin navetan ylisillä, jonne ensin koottiin heiniä niin paljon kuin sinne saatiin sopimaan. Navetan vintissä oli ahdasta ja osin pimeääkin. Oli kuuma ja ruoteiden läpi ulottuneiden kattonaulojen terävät piikitkin osuivat päälakeen, kun vintti täyttyi. Ihmetytti, miksi sinne vinttiin niitä heiniä piti niin kovasti ahtaa, kun peltoliiterikin oli olemassa.

Oli kuin juhlapäivä, kun sanottiin, että nyt aletaan heinien kokoaminen peltoliiteriin. Sinne tuotiin kahvikin, oli kuin piknikillä oloa. Peltoliiteriltä oli kotiin jonkin verran matkaa. Matkatkin soivat hieman pidemmän paussin raskaasta heinätyöstä.

Myöhemmin ymmärsin, että työn säästämiseksi niitä heiniä tuputettiin sinne navetan vinttiin. Korjuun aikana peltoliiteriin kokoaminen oli paljon helpompaa, mutta talvella, kun navetan vinttiin kootut heinät loppuivat, alkoi aikamoinen touhu, kun alkoi rehustaminen peltoliiteristä.

Lumisina 50-luvun talvina oli ensin aurattava tie ladolle. Heinät piti ensin repiä ne ladon pinkasta eli ”riittasta” ja nostaa kärryille. Navetalla taas repiä kuormasta ja pinkata navetan vinttiin.

Vanhempieni maatilalla Paimion Kalevan Perttalassa oli kolme peltoliiteriä. Ehkä huonokuntoisin, olkikattoinen sijaitsi peltojen keskellä ja oli siten pisimpään käytössä. Kesällä 1962 siihen koottiin heiniä viimeisen kerran.

Sinä kesänä olin 15-vuotias ja latoon korjaaminen aloitettiin semmoisena lauantaina, jonka iltapäivällä pääsin lähtemään nuorten retkelle Ikaalisiin. Olin asiasta niin innoissani, että ladon vierestä kannoin hangolla yhden seipäällisen vähän kerrallaan latoon. Vanhempani huomasivat tyhjennetyn seipään vasta, kun olin Ikaalisissa. Olivat ihmetelleet tyhjää seivästä. Retkeltä palattuani kerroin asian.

Toisen kerran sanoin äidille ja isälle, että latoon mahtuu vielä kaksi kuormaa heiniä. Tähän isä vastasi: ”Puoli litraa saat jäätelöä, jos semmoisen määrän saat sotkettua.” Innolla rupesin sotkemaan ja isä osti lupaamansa jäätelön.

Vanhempieni tila oli sotien jälkeen jaetun tilan kantatila, jonka peltojen toiseen laitaan jäi kookas, pohjaltaan ristinmuotoinen puimala. Sitä käytettiin vain muutaman vuoden tilan jakamisen jälkeen. Painavin syy ladon hylkäämiseen oli huono sijainti lohkotun tilan laidalla. Kesällä 1951 päre- eli tikkukattoinen lato purettiin ja käyttökelpoinen puutavara käytettiin navetan peruskorjauksen ja navettaladon laajennuksen tarpeiksi.

Oli sotien jälkeinen tarvikepulan aika. Purkamisen yhteydessä naulatkin otettiin tarkoin talteen ja oikaistiin navettaremontissa käytettäviksi.

Kotitilan kolmas peltoliiteri tuli lisämaan oston mukana 1982. Kohtuullisen hyväkuntoinen lato sijaitsi ihan tilan laidassa. Sitä ei purettu, koskapa varastotilalle oli tarvetta.

Kotitila myytiin useaan osaan 2010. Samalla lato myytiin sen vieressä olevan omakotitalon varastorakennukseksi, jona se toimii edelleen. Rakennuksessa on peltikatto ja sen ryhti on hyvä. Edellinen omistaja oli 1970-luvun alussa peruskorjannut alkuaan olkikattoisen rakennuksen.

Tiedossani ei ole, että yhdessäkään ladossa olisi missään vaiheessa harrastettu kuhertelua tai pakoilua. Verraten hiljaisella maaseudulla ne tekivät vain sen palvelustehtävän, jota varten ne oli rakennettukin.