Santeri Alkio – tasavallan puolustaja

Sisällissodan päättymien valkoisten voittoon ja voittajien keskuudessa vallinnut suunnaton saksalaismyönteisyys johtivat vasta itsenäistyneen Suomen Saksan vaikutuspiiriin. Suomen ja Saksan keskinäisen yhteistyön vahvistamiseksi osa sodan voittajista vaati Suomen hallitsijaksi saksalaista kuningasta.

Lokakuun 9. päivä 1918 eduskunta teki historiallisen päätöksen ja valitsi Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssi Friedrich Karlin, Saksan keisarin Wilhelm II langon.

Äänestystulos ei ollut enemmistöpäätös. Saksalaisen prinssin asettamista Suomen kuninkaaksi kannatti vain 64 edustajaa. Tasavaltaista hallitusmuotoa kannattaneilta sosialidemokraateilta oli yhtä edustajaa lukuun ottamatta evätty oikeus osallistua valtiopäivätyöhön.

Porvaripuolueidenkin kansanedustajista osa vastusti ulkomaisen hallitsijan valintaa. Esitystä kuninkaan valitsemiseksi vastusti eduskunnassa kaikkiaan yli 30 kansanedustajaa.

Tasavaltalaista hallitusmuotoa kannattivat erityisesti Maalaisliiton kansanedustajat ja liberaalit nuorsuomalaiset. Merkittäviä monarkismin vastustajia olivat Nuorsuomalaisen puolueen oikeusoppinut, Suomen tuleva presidentti K. J. Ståhlberg ja Maalaisliiton puheenjohtaja Santeri Alkio.

Lokakuussa järjestetty äänestys oli muodollisuus. Voimasuhteet olivat selvillä jo ennen äänestystä ja Friedrich Karlin valinta Suomen kuninkaaksi oli itsestäänselvyys. Tasavaltalaiset osoittivat mieltään eduskunnassa kieltäytymällä osallistumasta varsinaiseen kuninkaanvaaliin.

Suomen tulevasta hallitusmuodosta oli äänestetty jo elokuussa, jolloin monarkistit olivat voittaneet äänin 58 puolesta ja 44 vastaan. Niin kutsutun tynkäeduskunnan enemmistö päätti tuolloin Ruotsin vuoden 1772 valtiopäiväjärjestyksen 38. pykälään vedoten, että Suomesta olisi tuleva kuningaskunta. Kyseisen pykälän mukaan säätyjen tuli valita uusi kuningas, mikäli valtio oli vaarassa jäädä ilman hallitsijaa.

Kustavilaiseen lainsäädäntöön vetoaminen vuonna 1918 oli demokratian kannalta kyseenalainen ratkaisu. Tämä ei kuitenkaan estänyt monarkisteja, sillä sisällissodan runtelemaan maahan toivottiin perinnöllistä hallitsijaa ystävämaasta Saksasta. Monarkistit uskoivat kuninkaan tasapainottavan kansanvaltaa ja turvaavan vallinneen porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen.

Moni saksalaisen kuninkaan puolestapuhuja toivoi Saksan sotavoimien tukevan Suomen alueellisia laajennushankkeita Venäjän Karjalassa ja Kuolan niemimaalla. Unelma saksalaisten tuella toteutettavasta Suur-Suomesta eli vahvana, vaikka Saksa ei ollut ilmaissut valmiuttaan käyttää sotavoimiaan Suomen aluelaajennusten hyväksi.

Tasavaltalaiset eivät säästelleet sanoja monarkisteja arvostellessaan. Kiivassanaisin monarkismin vastustaja eduskunnassa oli Santeri Alkio, joka mielsi ruotsinkielisen yläluokan muutamien suomenkielisten konservatiivien tuella kaapanneen vallan suomalaisilta talonpojilta ja muilta ruumiillisen työn tekijöiltä.

Alkion mukaan yläluokka aikoi luoda hyvät suhteet kuninkaaseen estääkseen kansan tulevaisuuden kannalta välttämättömät poliittiset uudistukset.

Todellisuudessa monarkismin kannatus oli sodan voittajien keskuudessa yleistä vuonna 1918. Myös valtaosa suomenkielisistä porvaripolitiikoista oli valmis antamaan ulkomaiselle hallitsijalle huomattavat valtaoikeudet.

Alkion monarkismin vastaisuudessa oli kyse nimenomaan kansanvallan puolustamisesta. Alkio ei ollut saksalaisvastainen poliitikko. Hän arvosti keisari Wilhelm II johtamaa Saksaa suuresti ja koki saksalaiset suomalaisten ystäväkansaksi. Hyvät suhteet Saksaan olivat Alkion mukaan Suomen elinehto. Alkio ei kuitenkaan halunnut maahan kuningasta – Saksasta tai muistakaan maista.

Friedrich Karlista ei koskaan tullut Suomen kuningasta, vaikka tasavaltalaiset kuningasmielisille eduskunnassa hävisivätkin.

Maailmansodan lopputulos vaikutti ratkaisevasti Suomen valtiolliseen kehitykseen. Saksan antautuminen marraskuun 11. päivä oli shokki monarkisteille. Saksan tappio oli yllätys myös Santeri Alkiolle ja monille muille tasavaltaa kannattaneille.

Vain muutamaa päivää ennen Saksan antautumista keisari Wilhelm II oli joutunut kansan painostuksesta luopumaan kruunustaan. Vallinneessa tilanteessa saksalaisesta kuninkaasta tuli Suomelle taakka. Joulukuussa Friedrich Karl ilmoittikin hallituksen ja eduskunnan suureksi helpotukseksi, ettei ota Suomen kruunua vastaan.

Santeri Alkio ei edes halunnut peitellä vahingoniloaan monarkistien kuningashaaveiden romuttuessa, vaan kommentoi sapekkaasti monarkistien epäonnistunutta politiikkaa niin eduskunnassa kuin sanomalehtien palstoilla. Alkio tiesi heti Saksan antauduttua, että tasavaltalainen hallitusmuoto oli ainut vaihtoehto.

Alkio oli oikeassa, sillä sodan voittajavaltiot Iso-Britannia ja Venäjä eivät olisi luoneet suhteita Wilhelm II sukulaisen johtamaan Suomeen. Suomen tasavaltalainen hallitusmuoto säädettiin poliittisten kompro­missien jälkeen heinäkuussa 1919.

Entisten monarkistien vaatimuksesta tasavallan presidentille myönnettiin huomattavat valtaoikeudet.