Kadonneen kulttuurin jäljillä
Marko Kaston mielestä vanha arkku on kaunis esine. Kuva: Jaana KankaanpääArkku oli 1700-1800-luvuilla tuikitärkeä kapine talonpoikaiskodeissa. Varakkaimmat maalauttivat arkkunsa samoilla ammattilaisilla, jotka maalasivat kirkot ja kartanot. Kuvituksessa hehkuivat kukat ja lehvät, eikä värejä karsastettu.
Porvarissäädyllä oli ensimmäiset arkut, ja idea meni läpi yhteiskunnan”, sanoo huonekalukonservaattori Marko Kasto.
Suomessa arkkuja arvostettiin erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin oli tavallista koristella ne maalaamalla. Maalarit olivat mahdollisesti samoja, jotka maalasivat paikkakunnilla kirkkoja ulkoa ja sisältä. Tätä on vaikea todentaa, sillä he eivät jättäneet huonekaluihin omaa puumerkkiään.
Kasto on omasta mielenkiinnostaan tehnyt tutkimustyötä Museoviraston arkistoissa. Hän on koonnut useita koristemaalattujen huonekalujen näyttelyitä eri museoihin. Monet huonekaluista ovat olleet arkkuja.
”Maalauksen perusteella pystyy aika hyvin päättelemään, mistä päin huonekalu on”, Kasto kertoo. Päätelmiä maalareista voidaan tehdä tarkastelemalla maalaustyylejä, aiheita, huonekalujen maalausvuosia ja maalareiden liikkumista. Ammattimaalarit asuivat kaupungeissa, joille maksoivat myös veroa.
Monilla maalareilla oli oma tyylinsä ja mieliaiheensa. Huonekalujen koristemaalaaminen oli tapana erityisesti Ahvenanmaalla, Pohjanmaalla ja Tornionjokilaaksossa. Marko Kasto yllättyi siitä, miten laajamittaista koristemaalaamista on esiintynyt myös itäisellä Uudellamaalla.
Aiheet kertovat omistajasta ”Ihminen on aika harvinainen aihe arkuissa. Itä-Uudellamaalla oli yksi maalari, joka maalasi hurjia juttuja. Hänen nimensä ei ole tiedossa”, Kasto kertoo.
Erään arkun sisäkannessa on elämän puu, porokyydillä ajava mies ja norsu. Arkku on Loviisan museossa. Samaa symboliikkaa Kaston mukaan on niin Porvoon kuin Pernajankin keskiaikaisen kirkon sisämaalauksessa, joten ehkä sieltä on otettu mallia. Toisen arkun kannessa on erikoinen kuva, missä sulhanen heittää morsiuskimpun selkänsä taakse.
Tavallisia aiheita arkun sisäkannessa ovat morsiuspari, kukat ja lehvät sekä omistajan nimikirjaimet. Kapioarkun sisäkanteen maalattiin yleensä valkoiselle pohjalle punaisella, sinisellä tai vihreällä värillä. Häätilaisuudessa arkun kantta saatettiin pitää avoinna, jolloin sisältö oli vieraiden ihailtavana. Talon tyttärellä saattoi olla useita kapioarkkuja.
Arkkuja annettiin myös häälahjaksi ja niitä käyttivät miehetkin, esimerkiksi merimiehet ja käsityöläisten ammattikunnat. Arkkuun saatettiin maalata omistajan työhön liittyviä symboleita tai vaikka muotokuvia.
Maalarien ammattitaitoon kuului myös maalin valmistaminen. ”Työn on täytynyt kerralla onnistua, kun on maalattu vesivärillä. Liimaa on käytetty sideaineena. Myös liitumaalia on käytetty, joku on veikannut munatemperaakin. Ulkopuolelta arkut on maalattu öljyvärillä.”
Marko Kastoa kiehtoo vanhoissa esineissä kauneus, joka on jäljellä, vaikka esineet ovat kuluneita ja väriloisto haalistunut. Hän näkee vanhan esineen mieluummin rapistuneena ja alkuperäisenä kuin kiiltäväksi käsiteltynä.
Kenellä avain, sillä valta
Jo keskiajalta on tietoa arkkujen käytöstä. Renessanssikaudella arkkuihin tehtiin kulmaliitokset, ja barokin aikana, noin 1600-luvulla, yleistyivät kuperat kannet.
”Vanhemmat arkut ovat suorakantisia, mikä on erittäin käytännöllistä.”
Monta lukkopesää arkussa kertoo, että arkku on ollut useamman ihmisen yhteiskäytössä. Tällaisia arkkuja on ollut ammattikunnilla, esimerkiksi Porvoon museossa on Porvoon sorvareiden vuodelta 1738 oleva ammattikunta-arkku ja samalta vuosisadalta räätäleiden ja suutarien arkut.
”He pitivät niissä asiakirjansa ja varansa.”
1800-luvun lopulla ammattikunnat lakkautettiin lainsäädännöllä, tuli elinkeinovapaus, ja maalarit niin kuin muutkin ammatinharjoittajat saivat asua ja yrittää myös maaseudulla.
Kasto on koonnut näyttelyidensä maalattuja esineitä ja maalareita käsittelevää aineistoa kahdeksi kirjaksi, koska haluaa tallentaa rikasta koristemaalaamisen perinnettä. ”Muistona kulttuurista, jota ei enää ole.”
Tutkijan silmin katsottuna kulttuuri on ollut yhtäläistä eri puolilla maailmaa. Kasto sanoo, että hän voisi ottaa kirjansa ja näyttää kuvat vaikka Amerikassa, ja sieltä löytyisi heti vastaavankaltaisia kuvia.
Pyhä Yrjö ja lohikäärme
Kastolla on arkku, jonka hän löysi vuosia sitten turkulaisesta liikkeestä. Jokin siinä pysäytti hänet näyteikkunan eteen. Arkkua kaupattiin pohjalaisena, mitä pidetään käypänä perusteena kovalle hintapyynnille. Kaupantekoa piti miettiä.
Toisen kerran sama kirstu pysäytti hänet Museoviraston arkistossa.
”Yhtäkkiä se arkku oli siinä! Museovirasto oli kuvannut sen vuonna 1930 Yläneellä, Turun lähellä.”
Arkun sisäkanteen on maalattu Pyhä Yrjö ja lohikäärme, keskiaikaisen legendan tunnetut hahmot.
Kasto huomauttaa, että monella muullakin saattaa tietämättään olla hallussaan vanha esine, jonka Museoviraston kiertävä tutkija on kuvannut. 1900-luvun alun eri vuosikymmeninä tutkijoita kiersi keräämässä aineistoa suomalaisten elämästä.
”He kuvasivat arkut ja sukat, kaikki kelpasi.”
Ensi syksynä Kasto opastaa 1600-luvulla koristemaalattujen pohjalaishuonekalujen sekä maalarien jäljille Vaasassa Pohjanmaan museon näyttelyssä, jota varten hän tekee jo työtä.
Lähteet: Kallioniemi Annu ym. (toim.): Meän ruusu ja mustikkakruunu. Gummerus, 1999; Kasto Marko: Mestareita ja oppipoikia. Pohjanmaan museon julkaisu, 2001; Kasto Marko: Itä-Uusimaa kukkii – maalattuja talonpoikaishuonekaluja. Loviisan kaupunginmuseon julkaisu, 2010; Pohjola Raul: De österbottniska allmogemålarna. Matrikkeli Pohjanmaalla toimineista koristemaalareista, 1993.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
