Arjen enkeleitä

Mielipide

16.2.201115:00

Kolumni

Mia Palokallio

Ne voivat potkutella pihaan kelkalla, päräyttää pitkin raittia prätkällä tai vaikka kurvata kyläteitä kauppa-auton ratissa. Sitkeimmät tapaukset köpöttelevät tupaan rollaattorilla.

Ei niitä tunnista virka-asusta eikä asusteista muutenkaan. Ne saattavat yhtä hyvin hipsutella huopikkaissa kuin lampsia turvasaappaissa.

Ulkonäkö ei siis kerro mitään. Ei myöskään ikä tai sukupuoli. Arjen enkelit tunnistaa jostain ihan muusta.

Oli kulkupeli mikä tahansa, enkeli ei kulje ohi. Ihan varmasti enkeli voi olla kiireinen, mutta koskaan hänellä ei ole liian kiire pysähtyä auttamaan, kun sitä tarvitaan.

Enkelit eivät ole niitä, jotka kääntävät katseensa kiusaantuneena toisaalle. Pikemminkin niillä on silmät, jotka näkevät senkin, mitä joku muu ei heti huomaisi. Ja kädet, jotka tarttuvat toimeen silloin kun tarvitaan. Ja sellaiset hieman harvinaislaatuisemmat korvat, joilla sekä kuullaan että kuunnellaan. Ja tietenkin sydän, joka välittää.

Ne ovat vähän sellaisia kuin kyliä kauppa-autollaan kiertävä Reijo Rauma. (s. 4)

Tietenkin joku voi sanoa, että ne tekevät työtään. Mutta ei se kyllä ihan niinkään ole. On niitä, jotka tekevät vain työnsä. Ja sitten on näitä arjen enkeleitä, jotka ovat läsnä ja kohtaavat.

Eikä kyse muutenkaan ole ammatista tai roolista vaan asenteesta. Sitä löytyi Kantrin kolumnistiltakin, joka uhmasi deadlinea ja riensi pelastamaan naapurin mummoa putkirikolta. En kerro kuka se oli. Enkelit ovat sellaisia.