Liikennesääntöjen perimmäinen olemus on tallautunut tienkäyttäjien taistelutantereen tomuun – Kuka väistää ketä ja miksi?

Sujuva ja turvallinen liikenne edellyttää liikennesääntöjen tuntemusta ja kommunikaatiota. Kuvituskuva. Kuva: Nina Mönkkönen / Liikenneturva

”Mene sinä vain!” ”Ei kun sinä voit mennä!”

Istun polkupyöräni selässä jalka tukevasti maan kamaralla. Huidon kilpaa suojatien eteen pysähtyneen autoilijan kanssa.

Ajoradan toisella kaistalla autot lipuvat edestäni, kuten liikennesäännöt tässä tapauksessa heille sallivatkin.

Yhtäkkiä huitomiseni keskeytyy. Ohitseni ja autojen välistä suhahtaa toinen pyöräilijä, joka näki tilaisuutensa koittaneen.

Tuskin kuitenkaan näki, oliko reitti varmasti selvä.

Vuonna 2020 voimaan tullut tieliikennelain uudistus selkeytti pelisääntöjä ajoradan ylityspaikoilla.

Ainakin teoriassa.

Säännöt sinänsä eivät muuttuneet, vaan muutos koski pyörätien jatkeen merkintöjä. Pyörätien jatke merkitään tiemerkinnöillä vain, jos ajorataa ajaville on osoitettu väistämisvelvollisuus liikennemerkillä.

Yksinkertaista. Pyöräilijällä on ajoradan ja pyörätien risteyksissä etuajo-oikeus, jos autoilijalle on väistämisvelvollisuus osoitettu liikennemerkillä tai jos autoilija kääntyy pyörätien, pyörätien jatkeen tai suojatien ylitse.

Havaintojeni perusteella selkeyttä haastaa käytännön tasolla kuitenkin neljä asiaa:

Liikennemerkit tai tiemerkinnät eivät ole lain edellyttämässä kunnossa, vaikka siirtymäaika päättyi jo kesäkuun alussa. Osa pyöräilijöistä ei tunne väistämissääntöjä. Osa autoilijoista ei tunne väistämissääntöjä. Kommunikaatio on huonoa tai sitä ei ole lainkaan.

Hyvä kommunikaatio on kuin liimaa, joka yhdistää turvallisen ja sujuvan liikenteen osa-alueet: Kunnossa oleva infra tarjoaa edellytykset liikkumiseen. Tienkäyttäjät kantavat vastuunsa tuntemalla yhteiset pelisäännöt. Paletti pidetään kasassa kommunikaatiolla.

Suhtautuminen liikennesääntöihin tulisi muuttaa siten, että käsittäisimme säännöt sosiaalisena koodistona, joka helpottaa vuorovaikutustamme.

Nyt liikennesääntöjä käytetään ammuksina taistelussa yksilön oikeuksista ja arvovallasta. Niiden puolesta ollaan valmiita sotimaan viimeiseen asti.

Tämä näkyy esimerkiksi silmittömän raivon vallassa somevideoilla räyhäävinä pyöräilijöinä. Toisessa ääripäässä Facebookin lynkkausryhmään ladataan kuvia ja videoita, jotta porukalla päästään parjaamaan kohteena olevaa yksittäistä pyöräilijää.

Liikennesäännöt tulee osata. Ei sääntöjen itsensä vuoksi vaan sen tähden, että liikenne on sosiaalinen järjestelmä. Yhden liikkujan teot ja valinnat vaikuttavat muihinkin.

Mitä paremmin voimme toisen aikeita tulkita, sitä saumattomammin järjestelmä toimii. Se tarkoittaa sujuvuutta ja ennen kaikkea turvallisuutta.

Liikenteessä emme juurikaan voi viestiä puhumalla, mikä on ihmiselle melko tavanomainen tapa vuorovaikutustilanteissa.

On käytettävä muita keinoja.

Vähimmillään vuorovaikutus tarkoittaa katsekontaktia: ”Ahaa, hän havaitsi minut!” Kerron, mitä aion tehdä. Toisaalta ilmaisen, että olen ymmärtänyt toisen aikeet.

Selkeät suuntamerkit, jalan laskeminen maahan polkimelta, pelkkä nopeuden alentaminen – nämä kaikki ovat kommunikaatiota.

Liikennekulttuuri muuttuu vain pitkäjänteisellä työllä. Kasvatuksella ja esimerkillä voimme vaikuttaa myös jälkikasvumme asenteisiin.

Lisäksi on muistettava tilannekohtainen joustavuus. Näinä viikkoina lapset säntäävät taas koulutielle, joten pimenevä vuodenaika ja kokemattomat tienkäyttäjät täytyy ottaa erikseen huomioon.