Kuuntele kolumni: Kuka tuolla asuu?
Olga Temonen: "Myös meidän tontilla vetelee viimeisiään puolikuollut lato."11.4.201809:57
Ajelin viisivuotiaan Torsti-poikani kanssa autolla läpi iittiläisen maalaismaiseman. Kyselyiässä oleva lapsi keksi kysyä kaikista mahdollisista vastaan tulevista taloista, ladoista, pihasaunoista ja roskiskatoksista, että onko TUO jonkun koti?
Pojan päähän ei tuntunut mahtuvan ajatus siitä, että jos tönössä ei joku asu, sen silti omistaa joku. Myöskään hän ei käsittänyt, miksei romahtanutta latoa oltu purettu, vaikkei sitä voi enää käyttää. Kalahti tuo asia oman äidin nilkkaan, sillä myös meidän tontilla vetelee viimeisiään puolikuollut lato.
Kaikki, jotka kyselevät tilan hoitamisen raskaudesta ja hintavuudesta, vastaan aina niin pirteästi kuin vaan ikinä osaan, että ”me vain yritetään korjata sieltä kohtaa missä eniten on tarvetta.”
Ja se on juuri näin, mutta sen jätän usein sanomatta, että se on joskus pirun masentavaa. Että ei voi laittaa uutta ja kivaa, vaan pitää sinnitellä ja tukea sitä aitan kulmaa, mikä on eniten maan alla.
Mutta se lato. Selitän sen korjaamattomuutta sillä, että siinä ei oikeasti ole mitään järkeä. Se on iso, monilta osin huonossa kunnossa ja siinä on ikäänsä nähden liian painava tiilikatto.
Facebookissa kiersi muutama kesä sitten kuva, missä joku rustiikkimuotitietoinen oli käynyt varastamassa yöllä pellon laidalla olevasta ladon seinästä ison rivin vanhaa, kauniisti patinoitunutta lautaa.
Omistaja katkeroitui tästä luonnollisesti ja kuva levisikin sosiaalisessa mediassa nopeasti, enkä usko että varas koskaan jäi kiinni. Harmi, sillä hänelle olisi meillä nyt hänelle hommia.
Olen nimittäin vähän selvitellyt meidän ladon purkamisen hintoja. Ei ole halpaa lystiä. Mutta siitä ei rustiikkia puutu, ja kattotiilet ovat kunnossa ja siis tavallaan arvokkaat.
Eli varkaalle voisi olla apajat meilläpäin, mutta jos saa esittää toiveita, niin tilaisin mieluummin sellaisen, joka tulisi nosturin ja lava-auton kanssa ja veisi vain ne tiilet, laudoille meillä olisi kyllä itselläkin käyttöä.
Ai miksi sen yksi melkein romahtanut latopahanen sitten huolettaa?
Koska olen moneen otteeseen paheksunut ystävilleni maatilojen ”letkarakentamista”. Siis sitä, että tehdään vanhan viereen uutta eikä korjata vanhaa pois.
Vähitellen vanhoista aikanaan kauniisti suunniteltujen tilojen pihoista tulee pikkukyliä, joiden rakennuksista puolet on täydessä käytössä ja puolet on autioita, varastojen varastoja tai ihan vain pelkästään tiellä.
Luojan kiitos, minä en tarvitse uutta latoa, sillä sen verran haluan pysyä sanojeni takana, että minulla ei olisi pokkaa rakentaa uutta siihen viereen.
Mutta näköjään en saa korjautettua sitä vanhaakaan, joten siinähän se nyt nököttää, selkä notkolla ja kituen, eikä sinne uskalla viedä mitään edes sisälle.
Näin se siis varisee, maailmanparantajahenkinen uho siitä, miten muut eivät tee sitä tai tätä ja jos minä joskus ja kun minä joskus, niin sitten kuulkaas!
Siihen me ajettiin kotikulmille Torstin kanssa ja poika osoitti latoa ja kysyi kuka tuolla asuu ja kuka sen omistaa?
Vastasin epämääräisesti, että ei kukaan siellä asu, meidän se on ja sinne ei sitten saa mennä!
Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
