Vanhuksen omainen: Tämä sinua odottaa
Omainen pääsee hoidossa käyvän vanhuksen kanssa samaan puuhaan kuin hetki sitten omien lastensa kanssa: nimikoimaan vaatteita ja kyselemään, kuinka päivät ja yöt ovat sujuneet, ruoka maistunut ja vatsa toiminut.
Moni iäkäs pelkää yksinoloa ja tarvitsee lähinnä läsnäoloa, moni myös perushoitoa ympäri vuorokauden. Kuva: Sanne Katainen13.3.202422:00
Vanhuus ei tule tosiaankaan yksin. Se tuo parhaimmillaan tai pahimmillaan työtä koko suvulle.
Ja yllättää siitä huolimatta, että varoituksia on nähty vuosia. Omainen huomaa pian, ettei otsikoissa puhutakaan vain ääritapauksista, vaan elävästä elämästä.
Etenkin ruuhka-Suomessa asuvan kannattaa varautua seuraavaan: apua saa, mutta joskus vain pyytämällä ja useamman huolipuhelun jälkeen.
Jos vanhuksen oma toimintakyky ja turvaverkko näyttävät viranomaisista ensimmäisen yhteenoton jälkeen liian vahvoilta, apua arjen jaksamiseen voi hakea omalla rahalla. Näin on, vaikka suomalainen ottaa yhteyttä vasta viime hädässä.
Julkista apua saa varmimmin, kun turvaverkon silmäpussit kasvavat, huokaukset syvenevät tai ääni kovenee. Tai hanskat putoavat. Jos niin kävisi, maassamme olisi massoittain mummoja heitteillä, sillä virallisten 50 000 omaishoitajan lisäksi muita omaisia on moninkertainen määrä.
Apua on monenlaista, mutta sen selvittäminen vaatii nohevan omaisen aikaa. Vaikka omaishoito ei olisi virallista, kotiin voi saada kotihoitoa useamman kerran päivässä ja lisäksi ilmaisia vaippoja ja jopa julkisen puolen maksullisen ystävän omaisen asiointien ajaksi.
Muistisairaalle voi myös hakea eläkettä saavan hoitotukea ja hän voi päästä väliaikaiseen ulkopuoliseen hoitoon jopa viikoksi–pariksi kuukaudessa.
Omainen pääsee samaan puuhaan kuin hetki sitten lastensa kanssa: nimikoimaan vaatteita ja kyselemään, kuinka päivät ja yöt ovat sujuneet, ruoka maistunut ja vatsa toiminut.
Siihen kannattaa varautua, että hoitokoti ei välttämättä ole kovin kodinomainen, työntekijät vaihtuvat ja kielimuuriakin voi olla. En ymmärrä, miten homma toimisi ilman maahanmuuttajia.
Vanhustyö on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Vaippojen ja vaatteiden vaihto aikuiselle on eri asia kuin lapselle eikä oppiminen varsinaisesti etene. Nostan jokaiselle hoitajalle isosti hattua.
Pysyvämpään hoitoon pitää jonottaa, eikä hoitoonpääsyn aikarajoja kuulemma voida noudattaa, koska hoitopaikkoja ei ole. Tai ne pysyvät tyhjinä, koska ei ole hoitajia.
Jos laitospaikan saa, tarjotusta voi kieltäytyä ainakin meillä päin vain kerran.
Maksuasiat ovat oma lukunsa. Omaisuus vaikuttaa, vaikka siitä on kertaalleen maksettu verot ja tätä maata rakennettu. Ystäväni vanhus ei saanut taksiseteleitä, kun tilillä oli pari tonnia rahaa.
Kannattaa myös tarkistaa, mihin saakka mahdollisen yksityisen palvelusetelin kate riittää.
Väkisinkin tulee mieleen, että miten ihmeessä sitä ennen selvittiin. No, vanhuksia oli vähemmän: 50 vuotta sitten yli 70-vuotiaita oli ehkä 50 000, nyt melkein miljoona.
Ehkä he elivät lyhyemmän loppuvanhuuden ja kuolivat nopeammin? Ehkä lääkkeet lisäävät ikää, mutta samalla raihnaisia vuosia?
Siksi yhä useampi iäkäs tarvitsee silmällä pitämistä kotioloissa. Siihen ei ryhmäkoti välttämättä riitä. Tarvitaan omaisia ja yksinäisille niitä, jotka soittavat huolipuhelun. Meitä kaikkia siis. Ja samalla meidän tulee pitää huolta itsestämme.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
