Yksi lupaus lukijoille jäi vielä täyttämättä, mutta toisen täyttymys on tässä
”Täten haluankin esittää toissasuvisille heinähommien tarjoajille yhteisen, yleisen ja julkisen anteeksipyynnön. En jättänyt ylpeyttäni tarjottuja töitä välistä, en!”
Sinistä pappamopoa ei löytynyt, mutta onhan tämä punainenkin hieno. Kuva: Antti Heikkinen15.10.202309:00
Pyrin yleensä olemaan sanani mittainen eli pitämään sen, minkä tulen luvanneeksi. Usein pystyn siihen, mutta joskus se vaan lipsahtaa. Harvemmin kyllä, pakko sen verran omaa jämpteyttään kehua, mutta joskus nyt kuitenkin.
Ja kun se lipsahdus sattuu, niin äijän kovasti minua ottaa ohimoon. Monena syystä tai toisesta unettomana yösyönnä olen noitunut mielessäni sitäkin, jotta olen lyönyt lossiksi kaksi lehtien lukijoille antamaani ja sitä tehden vallan julkista lupausta.
Toinen niistä on se, että vannoin tässä lehdessä tekeväni toissasuvena heinää mökkini kupeiselta peltoplantaasilta ja ilmoitin vielä samassa yhteydessä ottavani heinäjätkän hommia vastaan. Kyllä jäivät heinäni tekemättä ja paalinnakkelijan pestitkin täyttämättä – vaikka niitä minulle hyvien ihmisten toimesta tarjottiin.
Puolustuksekseni sanon, jotta tarjotut heinästyshetket osuivat kesäteatterin esityspäiville. Oma, kovin olematon peltotilkkuni taas jäi kesannolle siksi, että elämä viskasi eteen yllättäviä mutkia ja heinänpiikitysaika meni kaikenlaisten murheiden märehtimiseen ynnä asioiden toimittelemiseen.
Täten haluankin esittää toissasuvisille heinähommien tarjoajille yhteisen, yleisen ja julkisen anteeksipyynnön. En jättänyt ylpeyttäni tarjottuja töitä välistä, en! Enkä vutteluuttanikaan, varmasti olisin huutooni vastannut, jos vain olisin voinut.
Jos ette pahasti loukkaantuneet, niin kyselkää tulevana suvena. Luvata en saata, kun olen allakkani uhri. Mutta mistä sitä koskaan tietää, vaikka hyvinkin sattuisivat vapaat päivät kohdilleen.
Toisen lupauksen annoin erääseen toiseen lehteen näpräämässäni kolumnissa. Se koski mopon ostamista. Tarkalleen ottaen perinteikkään Pappa-Tunturin hankkimista. Nimenomaan sinisen Papiskan.
Siitä kirjoituksesta minua on muistuttanut yllättävän moni. Itse asiassa niin moni, että välillä häpesin toimettomuuttani yhtä paljon kuin petettyä heinästyspuheita. Niinkö olin mitääntekemätön miehenkuva, jottei minusta ollut edes mopoa hommaamaan!
No niin olin. Mutta en ole enää. Tämän vuoden viimeisten autereisten suvi-iltojen aikaan sain itseäni sen verran niskasta kiinni, jotta minähän sitä ostaa räpsäytin Papiskan. En tosin sinistä, mutta punaisen – mieluista sinistä en osunut löytämään.
Ikää menopelilläni on päälle kuusi vuosikymmentä, mutta uskomattoman taitavan ihmisen ansiosta tämä mopedi on kuin pakasta vetäisty. Ihan on, kuulkaa, kuin karamelli. Jos esinettä voi nätiksi sanoa, niin tätä voi.
Sehän siinä tietysti on, että käytännössähän minä en tee sillä yhtään mitään. Mitä nyt ajaa pärähytän muutaman kerran kesässä kylille kahville ja saatan sille päälle sattuessani pistäytyä jossain muuallakin. Tuskin kuitenkaan niin etäällä, jotta joutuisin mopoani montaa kertaa vuodessa tankkaamaan.
Vaan en minä sitä ajopeliksi ostanutkaan. Minulle se on ennen muuta esine. Tuossa se saa vietellä talvensa työmpömpelini nurkassa ja nautiskella ansaituista eläkepäivistään. Ja minä teen töitäni miettien, jotta voi moposeni kun osaisit haastella.
Mahtaisi sillä nimittäin olla tarinoita kerrottavanaan. Keitä kaikkia se on reilun kuuden vuosikymmenen aikana kuljettanut, millaisia matkoja sillä on ajettu ja missä kaikissa mietteissä? Onko sillä jyryytelty tansseihin, savotoille, viinakauppaan, häihin, hautajaisiin, terveyskeskukseen tai synnytyssairaalaan?
Ai hitto. Kyllä minä toivon, että moponi osaisi puhua. Mukava sen tarinoita olisi kuunnella – pitäkeepä vaikka mitenkä hurjana, kun tämmöisiä ajatuksia ilmoille päästelen.
No, joka tapauksessa olen täyttänyt julkisen lupaukseni mopon hommaamisesta. Jos vain aikaa on, niin vielä minä sen heinähommankin hoitelen.
Mutta lupausten kanssa lupaan olla jatkossa varovaisempi – niin julkisten kuin yksityistenkin. Koska ei mikään ole niin vastenmielistä kuin sanojen syöminen.
Siksi en lupaa edes sitä, että ehkä koetan jonain päivänä kirjoittaa tarinan moposta ja koittaa tehdä sillä kunniaa yhdeksän miehen saappaista kirjoittaneelle Pentti Haanpäälle, Piippolan mustakulmaiselle nerolle.
Haanpäätä muuten luetaan nykyisin aivan liian vähän.
Lukaiskaapas. Kannattaa.
Ei tarvitse luvata. Mutta jos lupaatte lukea, niin lukekaa kans. Kun minäkin kerran ostin tuon mopon.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
