Enemmän kuin vaate
Se vaan on niin ihana! Kansallispuku. Sen valmistaminen omin käsin on pitkäjänteistä puuhaa.
Perinteitä ylle
Puku tulee käyttöön
Lahden aikuiskoulutuskeskuksen ompeluluokkaan tulevat naiset nostavat kasseistaan esille toinen toistaan värikkäämpiä vaatteiden osia. Moni tarttuu saman tien neulaan ja lankaan, joku kysyy neuvoa hihojen sijoittamisesta. Suunnittelijaopettaja Merja Kittelä kiertää pöytien välissä ja katsoo, miten kukin on ompelutyössä edennyt.
Joukossa on myös kaksi miestä; silloin tällöin miehetkin ompelevat kansallispukuja, Kittelä tietää. Hänellä on kurssien ohjaamisesta 25 vuoden kokemus. Tavallisimmin nainen tekee puvun itselleen tai jollekin perheenjäsenelle.
”Jotkut tulevat myös suurentamaan tai pienentämään vanhaa pukua tai tekemään siihen uuden esiliinan tai puseron. Tyypillistä on, että mummo ompelee puvut lastenlapsille”, Kittelä sanoo.
”Kerron kurssin alussa eri pukutyypeistä ja mitä osia mihinkin kuuluu. Paljon ei ehdi ottaa teoriaa, jotta jää aikaa neuvoa jokaista henkilökohtaisesti.”
Kurssilla ovat valmistumassa ainakin punasävyinen Hämeen puku, lähiseudulta Hollolan ja Orimattilan puvut sekä pohjanmaalainen Rantalakeuden puku. Pojan tanhuasuun syntyy Hämeen liivi. Lasten puvut ovat tyypillisesti olleet samanlaisia kuin aikuisten.
Heinolalainen Sappiina Sarkkinen ompelee pientä, raikkaansinistä Munsalan pukua, jonka saanee joku onnekas sukulaislapsi. Hän tekee puvun myös itselleen. Sarkkinen on jo aikaisemmin valmistanut Kokkolan ja Keuruun puvut ja miehelle Mustasaaren puvun. Hän mieltyi ruotsinkielisen alueen malleista löytämäänsä Munsalan pukuun, joka poikkeaa hieman yleisesti valmistetusta suomalaismallista. Siihen kuuluu erilaisia esiliinavaihtoehtoja sekä musta röijy.
”Tykkään ihan hirveästi tehdä käsitöitä”, Sarkkinen heläyttää.
Merja Kittelän mukaan kansallispukujen valmistamisen kulta-aikaa oli 1980-luku, mutta kaikille kursseille on kävijöitä riittänyt. Kuluvan talven kurssilla on 13 osallistujaa, ja ikähaitari on melko suuri.
”On hyvä, jos uudet sukupolvet innostuvat kansallispuvuista. Se on ainoa tapa säilyttää perinne.”
Kesän tapahtuma takarajana
Hollolalainen Jarmo Tiihonen pääsee pian pasteeraamaan omin käsin ompelemassaan Kaukolan puvussa. Hän on käynyt Wellamo-opiston kurssilla useana talvena.
”Yhden kappaleen olen tehnyt talven aikana. Housut, paita ja liivi ovat valmiina, nyt teen takkia”, Tiihonen kertoo.
Kurssilla työ etenee. Omin päin ompelukseen ei malttaisi niin ahkerasti tarttua.
”Kyllä siinä välillä tarvitsee opettajan tukea.”
Kerran piti purkaa kaulusta ja ommella uudestaan, koska se ei istunut kunnolla. Tiihonen ompelee kaikki saumat käsin.
Kansallispuvun hankinta oli pitkään siinnellyt hänen mielessään, kunnes tuttava rohkaisi ryhtymään valmistuspuuhiin. Mies kun on käsistään kätevä muutenkin, huonekaluentisöijä. Niinpä Tiihonen hankki tarvikepakkauksen. Siihen kuuluivat kankaat, langat, kaavat ja muut tykötarpeet hopeasolkia myöten. Kappaleet tehtiin ensin sovitettavaksi lakanakankaasta ennen kuin arvokasta villakangasta ryhdyttiin leikkaamaan.
”Hatun ostin valmiina. Opettaja sanoi, että senkin olisi voinut tehdä itse. Kaukolan pukuun kuuluu supikkaat, lyhytvartiset saappaat. Jos vaan semmoinen kurssi tulee, teen jalkineet itse.”
Kaukolan puvun Tiihonen valitsi, koska se miellytti. Mitään karjalasiteitä Hämeen pojalla ei ole.
”Se ei tule kaappiin seisomaan vaan käyttöön. Kansallispukuja pitää käyttää. Ihan liian arasti ihmiset käyttävät niitä.”
Tiihoselle kansallispuvulla on käyttöä ainakin Hollolan nuorisoseuran tilaisuuksissa. Nuorisoseura järjestää aktiivisesti tapahtumia, muun muassa joka vuosi Hollo ja Martta -festivaalit.
Ensi kesän kansantanssitapahtuma Tanskassa oli Virpi Saraluodolle se kaivattu sysäys, joka vauhditti kansallispuvun hankintaa. Perheen kolme pientä tanhuajapoikaa esiintyvät siellä kulkueessa karjalaisiin fereseihin puettuina, ja mies ottaa valokuvia kadun varrella, mutta Virpi aikoo astella itse valmistamassaan Keski-Suomen puvussa.
Pientä kiirettä puvun kanssa pitää, ja valmistamiseen kuluu jokusia iltahetkiä kotonakin, vaikka puku ei suuritöisimpiin malleihin kuulukaan. Saraluodon mielestä ihan kaikkea ei tarvitse tehdä käsin. Hän on ommellut hameen piiloon jäävät saumat koneella, mikä on yleinen käytäntö kokonaan käsin ompelemisen vaihtoehtona.
Puvun valintaperusteina painoivat hillitty ulkonäkö, sininen väri ja keskisuomalaisuus; niissä maisemissa ovat juuret. Ja kesäasunnon rantaan pärskyvät Päijänteen aallot. Puku tuntui omalta.
”Olen ommellut nuoresta tytöstä asti vaatteita. Olen pitkä enkä aina löydä nilkkamittaisia juhlavaatteita. Nyt vanha, rakas harrastus sai uusia ulottuvuuksia”, Saraluoto iloitsee.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
