Nalle nimeltä Risto

Olin noin viisivuotias, kun enoni perhe tuli meille kylään. Enon ajokoira jäi pihalle odottamaan ja toki sille piti pitää seuraa. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole, millä tavoin koira pääsi livistämään pihastamme tiehensä. Kenties joku pieni ihminen oli siinä koiraa vähän auttelemassa hihnasta vapauteen...

Huolissani ryntäsin koiran perään. Enhän minä koiran vauhdissa pysynyt ja hädin tuskin pääsin juoksemaankaan lähes itseni korkuisessa heinikossa. Niinpä jouduimme eksyksiin, koira kotipihaltamme ja minä koirasta ja kotipihasta. Muistan kävelleeni pitkän matkan ja jalkoja alkoi painaa.

Päädyin jonkun kerrostalon takapihalle pihakeinuun huilaamaan hetkeksi. Itketti ja palelsikin vähän. Silloin Risto huhuili minulle keinun alta. Nostin Riston syliini ja rutistin.

Aivan kuin se olisi kuiskannut: ”Älä huoli, löydät kyllä kotiin, samoin koira. Lepää nyt vain hetki ja pidä minut turvanasi.”

Sitten eräs talon asukkaista, ihana täti, tuli kyselemään, miksi itken. Niiskutin hänelle jotakin epämääräistä koirasta ja kodista. Täti sanoi, että Risto on hänen lapsenlapsensa vanha nalle. Se oli unohtunut ulos ja kaipaisi kovasti uutta kotia, kun lapsenlapsi ei sillä enää leiki.

Sitten täti lupasi istua viereeni odottamaan, sillä hän oli aivan varma, että kohta minua huudeltaisiin kotiin. Jonkin ajan kuluttua minut löydettiinkin ja kuulin, että myös koira oli päässyt onnellisesti kotiin.

Risto lähti matkaani ja on kohta 30 vuotta huolehtinut minusta, lohduttanut ja muistuttanut takapuolella olevalla ritsataskulla, ettei elämä ole niin vakavaa.

Nyt kohta kolmevuotias poikani kantaa Ristoa rakkaudella. Ehkäpä Risto on hänenkin elämässään suojelemassa ja lohduttamassa sitten myöhemminkin?

Tarja Myyrinmaa, Nurmijärvi