Rakkauresta pohojalaasen eheroolla

Runoolijan juurilla 

TEKSTI: Minna Hiironen

KUVAT: Mikko Lehtimäki

Ja kirjoittaa vielä ”rakkauresta”. Mutta saa monelta raavaalta uroolta anteeksi, kun tekee sen murteella ja vähän kierrellen, kuten aidon pohjalaisjäärän kuuluukin.

Pohjalaismurre ei ole mitään pariisia, eikä rakkaus yhtä hienostunutta kuin Shakespearellä. Pohojanmaan Shakespertti kuulostaa tästä miehestä liian taiteelliselta. Romeon kanssa hän ei alkaisi koskaan miekkailla.

”Juu, kiitos ei mikään Shakespeare”, toteaa Arto Juurakko.

Juurakon runot syntyvät arjen pienistä hetkistä ja tunnoista, jotka on helppo tunnistaa maakunnasta huolimatta.

Juurakosta ei voisi tehdä haastattelua modernissa kahvilassa cafe latten äärellä. Tai miksei voisi? Mies nappaisi sieltäkin ideoita runoihinsa, joissa vilisee tositeeveitä, reeveereitä, rikikuvia ja muuta nykypohjalaista koskettavaa.

Pohjalaisrunoilija ehdottaa kuitenkin haastattelua rikospaikalle kotikyläänsä Kattelukseen, jonka mustasta mullasta on kummunnut tämä runoolijan tauti.

Juurakko ei myöskään panisi koskaan Jussi-paitaa päällensä. Se on liian perinteinen, ja se viittaa siihen helavyöhön, ja sitä paitsi se kutittaa. Pohjanpojan tunnekaipuun tulkki viestittää osuvammin… niin millä? Tangomarkkinapaidallaan. Hiljaa yössä, vai miten se oli?

Pohjalaisäijä pukeutuu mieluiten mahdollisimman vähän ladon seinästä erottuvaan pusakkaan ja vaikka lippalakkiin. ”Mutta siinä ei lue, että Hankkija.”

Katteluskylässä sijaitsee Juurakon paksuimmat juuret. Siellä seisoo pellolla ylväänä kotitalo, jossa murrerunoilija vietti lapsuutensa ja nuoruutensa, ja jossa on syntynyt, ainakin melkein, sisälmykset kolmeen runokirjaan. Niitä on julkaistu yksi per vuosi vuosina 2007–2009.

Siellä päivänvalosta piilossa on myös pöytälaatikollinen uusia runoja, jotka vain odottavat H-hetkeä ja ymmärtäväistä kustantajaa.

Mies kutsuu taloaan piilopirtiksi, jonne hän vetäytyy, kun runovesi alkaa ehtyä kaivosta. Talossa on joka huoneessa kirjoituspöytä, vaikka... ”Eivät ne runot ole pöydästä kiinni.”

Usein Juurakko kirjoittaa tuvassa pöydän ääressä. Siitä on suora näköyhteys Juurakontielle, jota pitkin mies on lampsinut aatoksissansa kotia kohoren tai tyyrännyt työmatkaa Alavuden puunjalostustehtaalle tai lähtenyt Helsinkiin opiskelemaan.

Folkloristiikan, teatteritieteen, suomen kielen, musiikin eikä filosofian opinnoista ole ollut haittaa. Eikä muustakaan pääkaupunkihapatuksesta.

Helsingistä tarttui pusakkaan muun muassa slangisanoja, joita mies sekoittaa tottuneesti eteläpohjalaiseen murteeseen. Folkloristiikan kautta mies on tutkinut kansan sanaparsia ja on sieltäkin saanut ideoita runoihinsa.

Silloin miehellä oli haku päällä. Eikä se haku kohdistunut laulajavaimoon Kirsi Mariaan, joka on muuten edelleen miehen ensilukija ja kriitikko. Jos runo ei heti aukene vaimolle, se päätyy pöytälaatikkoon odottamaan toista aikaa.

Mutta takaisin siihen hakuun, joka oli päällä, ja joka sai miehen runoilemaan eteläpohjalaisittain. Kurikan Haku Päällä -tapahtuma haki vuoden suurta rakkausrunoa 2007 ja tuomarina oli itse rakkauden lähettiläs Tommy Tabermann.

Pöytälaatikkoon runoja kirjoittanut Juurakko päätti ottaa osaa leikkiin eikä polttanut näppejään siinä roihussa. Kilpailuun toivottiin osallistumista murteella.

”Mietin, mikä se on se iso juttu? Sehän on se, ettei uskalleta eikä osata sanoa toiselle, että tykkään siitä.”

Saman vaikeuden aikanaan koki Juurakkokin, joten aihe kiehtoo yhä kolmen Parisuhtehen patolokiaa -opuksen jälkeenkin. Nuorempana mies oli varsinainen tuppisuu, mutta ongelmien tiedostamisen kautta hän on kehittynyt tunnustamaan rakkautensa, tosin pohjalaisstereotyyppien eli miehenköriläiden suulla.

Juurakon ironia, huumori ja sarkasmi purivat totaalisesti kilpailussa julkkisrunoilijaan, ja Tabermann kehottikin Juurakkoa jatkamaan. Samana vuonna ilmestyi jo ensimmäinen runoteos Yhyres kaharen, joka kuvaa miesnäkökulmasta suhdetta toiseen sukupuoleen aina puberteetista vanhusikään. Teoksen runoja on luettu jopa hautajaisissa puhumattakaan häistä, syntymäpäivistä tai eläkeläisten ratkiriemukkaista bussimatkoista.

Kesällä ilmestyi Juurakon Ryppyjä rakkaures, Parisuhteen patolokiaa III. Sen runot kertovat parisuhteen vaikeuksista, erosta ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Runoteos on astetta edellisiä vakavampi ja sisältää elämän viisauksia, jotka tunnistaa ja tunnustaa varmaan savolainenkin mies.

”Saan sähköpostiviestejä siitä, kuinka paljon runoilleni nauretaan. Hienuahan se on, että ihmiset saa niistä huvia. Mutta nyt tuntuu, että olisi kiva kokeilla murtehella jotain vakavampaa.”

Oikeastaan Juurakon pöytälaatikossa on jo noita runoja valmiina. Tänä vuonna niistä saattaa syntyä jotain. Runot ovat matkan varrella lyhentyneet.

Juurakko tietää, että murrerunot ovat nyt in, samoin pohjalaisuus. Hän tietää myös sen, että murre auttaa tekemään runoista humoristisia, vaikka takana olisi kuinka kipeitä asioita. Huumorihan on kuulunut aina pahoihin paikkoihin. Kokeilunhaluinen mies haluaa selvästi uida vastavirtaan.

Runoilla ei Suomessa elä. Juurakon kirjoja on myyty kuitenkin runsaasti enemmän kuin runokirjoja yleensä. Helilaaksoset ja tommytabermannit ovat tietysti luku erikseen.

”Toisen kirjan ensimmäinen painos 1 500 kappaletta myytiin heti loppuun. Kaikkiaan myyntiluvut lasketaan tuhansissa.”

Juurakko unelmoi myös romaanin kirjoittamisesta. Kun hän sen saa valmiiksi ja läpi kustantajalta, mies voi omasta mielestään kutsua itseään kirjailijaksi.

Leipätyökseen Juurakko kouluttaa kulttuurin tuottajia Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Hän on opettanut myös rumpaleita. Katteluksenkylän kotitalossa mies on pyhittänyt yhden huoneen rummuille. Niitä soittaessa saa runosuoni uutta sykettä.