Puulaakipula

Kolumni

TIMO PARVELA

Kirjailija Timo Parvela asuu Kirkkonummella.

oisi kuvitella, että maalla eläessä liikunta tulee kylkiäisenä. Varsinkin lapsille, joilla riittää täällä tilaa tervehenkisille harrastuksille. Voisi kuvitella.

Kun lähimmät kaverit asuvat kahdeksan kilometrin päässä, pallokentälle on matkaa saman verran ja puolet vuodesta on pimeää, liukasta ja märkää, ei varsinkaan murrosikäisen vapaaehtoinen liikkuminen ole itsestäänselvyys. Se on pikemminkin ihme. Ja jos joskus saa teinin viemään roskapussin tontin rajalle, saa kuulla syviä huokauksia siitä, kuinka mikään tässä talossa ei pyöri ilman orjatyövoimaa.

Jokaisen 7–18 vuotiaan pitäisi suositusten mukaan liikkua 1–2 tuntia päivässä (silmien pyörittely ei riitä) ja yli kahden tunnin yhtämittaista istumista tulisi välttää. Hah.

Tavoite on ainakin teini-ikäisen tyttäremme kohdalla yhtä lähellä kuin Marsin valloitus. Olemmekin asettaneet toivomme urheiluseuroihin, joita tässä urheiluhullussa maassa veroeuroillamme niin runsaskätisesti tuetaan. Hauskaa liikuntaa samanikäisten parissa. Liikunnan iloa. Onnistumisen tunteita. Tervehenkistä, toverillista ja yhteishenkeä kohottavaa toimintaa. Ja kattia kanssa.

Yläastetta käyvä tyttäremme aloitti jalkapallon, koska hän sanoi aina siitä haaveilleensa. Seura oli maineikas. Vetäjinä toimi innokkaita nuoria valmentajia.

Puolen vuoden aikana osa pelaajatovereista ei tervehtinyt häntä kertaakaan. Palloa potkittiin tahallaan päin näköä. Harjoituksissa hänelle ei koskaan syötetty. Hänen epäonnistumisilleen naurettiin. Erityisesti joukkueen parhaat pelaajat, nuo tulevaisuuden toivot, halveksivat taidoiltaan heikompaa pelaajaa ja myös näyttivät sen.

Kaikki tämä valmentajien silmien alla. Ja ei, kyseessä ei ollut seuran eliittijoukkue, vaan se kaikkein pahnanpohjimmainen.

Tuntemieni opettajien havainnot ovat samankaltaisia: Seurojensa eliittipelaajat, kultaiset jyvät, ovat usein niitä, jotka liikuntatunneilla kaikkein härskeimmin taklaavat, sikailevat ja esittävät sitten täysin viatonta. Totta kai. Niinhän tekevät heidän esikuvansakin ja siihenhän heitä toki valmennetaan.

Suomen Kuvalehdessä oli toimittaja Petri Pöntisen kirjoittama juttu, jossa peräänkuulutettiin seuroille enemmän oikeuksia valmentaa huippu-urheilijoita. ”Jääkiekkoliiton ja seurojen on tavattava pelaajille ja heidän vanhemmilleen kilpaurheilun aakkoset samaan tapaan kuin opettaja opettaa lapset lukemaan”, Pöntinen peräänkuuluttaa blogissaan.

Kilpaurheiluun tähtäävä seuratoiminta ei sovi kaikille. Väitän, että se ei sovi suurimmalle osalle nuorista. Silti vaihtoehdot puuttuvat. Nuori, joka haluaisi liikkua ilman jatkuvia suorituspaineita, ei löydä seuratoiminnasta itselleen sopivaa ryhmää, kun varsinkin yläasteiän koittaessa kilpailullisuus vain korostuu.

Kuitenkin tukisin mieluiten verorahoillani juuri niiden lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksia, jotka sitä eniten tarvitsevat. Sitä paitsi juuri he ovat tulevia veronmaksajia. Huippu-urheilijat maksavat veronsa Monacoon (eivät maksa) tai avustavat USA:ta talouskriisissä.