Kehitysluokat ovat välttämättömiä metsien luonnonhoidoissa

Maaseudun Tulevaisuuden (13.11.) Tiede-sivulla Luonnonvarakeskuksen professori Anne Tolvanen kertoo ekosysteemipalvelujen tutkimushankkeesta. Hän toteaa muun muassa, että tutkimus­hankkeen mittarit voisivat ohjata metsien käyttöä luonnonhoidon ja esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen suuntaan.

On hyvä, että metsien monipuolista käyttöä varten kehitetään erilaisia mittareita. Toteamukseen sisältyy kuitenkin ennakkokäsitys, että metsän kasvattaminen eri-ikäisenä olisi luonnonhoidon kannalta tavoiteltavaa. Päätelmiä tutkimuksesta ja ohjeita käytäntöä varten tehdään yleensä kuitenkin vasta tulosten perusteella.

Tärkein asia luonnon­hoidossa on metsien monimuotoisuuden säilyttäminen. Tämä tarkoittaa metsälajien, erityisesti harvinaisten ja uhan­alaisten lajien, elinehtojen turvaamista.

Monimuotoisuus perustuu merkittävässä määrin siihen, että metsässä on eri kehitysvaiheita puuttomasta alasta vanhaan metsään. Kussakin kehitysvaiheessa on oma lajistonsa. Eniten vain yhdessä kehitysvaiheessa eläviä lajeja on maan ollessa puuton, tai silloin kun metsässä on vanhoja, kuolleita ja lahoavia puita.

Metsän kasvattamisessa eri-ikäisenä metsä pysyy koko ajan samassa kehitysvaiheessa, jossa elää vain osa lajeista. Elinympäristönä tällainen metsä ei juurikaan poikkea varttuneesta kasvatusmetsästä jaksottaisessa kasvatuksessa. Tuskin on yhtään lajia, jonka elinehtona olisi eri-ikäisenä kasvatettu metsä.

Toinen tärkeä tekijä monimuotoisuudessa on erilaiset kasvupaikat. Monet lajit elävät erilaisissa metsissä, mutta jotkin tarvitsevat tavallisesta metsämaasta poikkeavan elinympäristön, kuten lehdon, puronotkon, paahderinteen tai muun sellaisen.

Jaksottaisessa kasvatuksessa tällaiset erityisen tärkeät elinympäristöt jätetään luonnontilaan tai käsitellään poimintahakkuin.

Lahopuu on tällä hetkellä tärkein yksittäinen tekijä lajien suojelussa. Eri-ikäisessä kasvatuksessa lahopuuta ei kerry sen enempää kuin jaksollisessa kasvatuksessakaan. Lahopuun lisäämiseksi yksittäiset kuolleet puut tulisi aina jättää metsään.

Jaksollisessa kasvatuksessa lahopuuta syntyy lisäksi suhteellisen nopeasti, kun osa säästöpuista kaatuu melko pian.

Mitkä ovat ne tutkimukselliset ja tieteelliset perusteet, jotka osoittaisivat, että metsän kasvattaminen eri-ikäisenä olisi luonnonhoidon kannalta parempi vaihtoehto kuin jaksollinen kasvattaminen tai mikä olisi sen tuoma lisäarvo?

Olisi toivottavaa, että näihin kysymyksiin saataisiin vastauksia tämän lehden palstoilla.