Ennen kaikki oli toisin

Passi vanheni. Uuden saaminen ei onnistunutkaan noin vain. Lähin poliisin konttori sijaitsee naapurikunnassa, 25 kilometrin päässä. Eihän se nyt pitkä matka ole, mutta vielä kymmenen vuotta sitten passin sai tilatuksi päiväkävelyn ohessa.

Niin ja aika piti varata etukäteen. Se onnistui noin kuukauden päähän. R-kioski sentään löytyi parin kilometrin päästä, joten passin nouto onnistui päiväkävelyllä.

Vanha silitysrauta putosi ja hajosi. Ostin uuden, ei ollut edes kallis. Oli keraaminen pohja. Varsinkin vaimon mielestä oli hankala laite, takerteli eikä tullut sileää.

Siispä vaimo osti toisen. Vielä halvemman. Siinä oli teräspohja. Sileää tuli, mutta johto oli laitettu jotenkin nurinkurisesti. Rauta kaatuili ja oli siksi melkoinen turvallisuusriski.

Menin taas kauppaan ja ostin kolmannen. Teräspohjaisen. Ei ollut kallis tämäkään. Kesti vajaan puoli vuotta, kunnes lakkasi kuumenemasta.

Palautin kauppaan ja olisin saanut samanlaisen tilalle. Ostin kuitenkin pari kymppiä kalliimman. Se on toiminut jo yli kuukauden. Paitsi että höyryn kanssa on ongelmia. Sitä tulee tai sitten ei.

Entäs kun makuuhuoneen tapetti nuhraantui vaihtokuntoon. Ei kun kylän rautakauppaan hakemaan uutta. Hyllyt eivät notkuneetkaan tapeteista, vain muutama rulla. Eikä yhtään sopivaa mallia. Mutta ei hätää, 73 mallikansiossa oli keskimäärin 45 mallia kussakin.

Selailtiin niitä kansioita muutama tunti ja väsyneenä valitsimme sitten jonkun seinänpäällysen. Kauppias sanoi, ettei heillä mitään varastossa kannata pitää: ”Tilataan Ruotsista. Tulevat ensi viikon torstaina.”

Tulivathan ne ja olivat vähän hankalia asentaa. Vettyivät miten sattuu eikä kohdistus osunut millään nappiin. Katselen kuitenkin mieluummin vähän rosoista seinää kuin lähden uudelle tapetinhakureissulle.

Asiat kehittyvät. Joskus vain on vaikea nähdä, onko suunta oikea ja jos on, kenen kannalta.

Se nyt on selvä, että peilit huononevat jatkuvasti. Jos sieltä ei ole varsinaista riemun aihetta koskaan löytynyt, niin viime vuosina näkymä on muuttunut suorastaan surkeaksi.

Samoin polkupyörät tulevat yhä hitaammiksi. Ukkoa ja akkaa lappaa nykyisin ohi niin vasemmalta kuin oikealtakin.

Vakavasti ottaen: Karsiminen, keskittymien ja palvelukulttuurin muutos itsepalveluksi, usein vain internetissä hoidettavaksi, on vanhan yhteiskunnan syöpä. Halpatuotanto tuottaa heikkoa laatua ja meille työttömyyttä sekä tuhoaa kestävän kehityksen.

Elämä siirtyy internetin ja muutaman (vakoilu)yhtiön varaan. Pankkiasioiden hoito, ostosten teko, varausten hoito tapahtumiin ja ajan tasalla pysyminen ylipäätään vaatii jonkin datayhteyden. Yhteiskunnan toiminnot ovat samalla tulleet erittäin haavoittuviksi.

Ja kaiken yli kuuluu jatkuva narina talouden kurimuksesta ja taustalta pientä vikinää ilmastonmuutoksesta.

Olimmeko jälleen kerran ajopuuna maailman virrassa vai halusiko joku oikeasti tätä? Olemmeko nyt onnellisia tästä tehokkuudesta?

Vaan onko nyt oikeasti itkun aika? Jos nykyistä ”ahdinkoa” vertaa vaikka 1940-luvun alkuun, tanssimme edelleen ruusun terälehdillä. Ainakin jos vauraus jaettaisiin tasaisesti kaikille.