Täyskäännös merta päin
Verottaja on iskenyt nokkansa siikaan.
Sairaanhoitajan asu vaihtui 28 vuoden jälkeen kalastajansaappaisiin. Samalla muuttui käsitys ajasta.
Stefan Haglundin, 53, kädet tekevät töitä tottuneen näköisesti. Hän kelaa kaksin käsin verkkoa ylös merestä, metri metrin jälkeen, nopeaan tahtiin. Tyhjää verkkoa. Eikö yhtään kalaa?
”Kyyl-lä”, Haglund vastaa kysymykseen, voiko kuusikymmenmetrinen verkko tosiaan nousta Ahdin valtakunnasta ilman yhtään antia. ”Jos tuulee kovasti tai valtionveroa on viety liikaa”, hän jatkaa ja tarkoittaa verottajilla lokkeja, jotka kirkuen kiertelevät veneen ympärillä päidemme yllä.
”Nyt tulee jotain...” Naulitsemme katseemme kaikki kolme, valokuvaaja, toimittaja ja kalastaja, syvyyksistä nousevaan vaaleaan hahmoon vain päästääksemme suustamme kohta yhteishymähdyksen. Muovipussi. Niin. Meressä on kaikenlaista sontaa.
On meressä jotain hyvääkin. Niin paljon, että Stefan Haglund jätti 28-vuotisen uransa sairaanhoitajana ja ryhtyi ammattikalastajaksi. Hän on palannut takaisin kotisaarelleen Bergöhön Vaasan saaristoon. Eikä aio koskaan mennä takaisin.
Äkkiä verkkoa veneeseen kelaavat kädet pysähtyvät. Kala! Kalastaja irrottaa komean siian verkon silmästä ja loiskauttaa sen suureen, jäähileillä täytettyyn ämpäriin. Saman tien verkosta nousee toinen, kolmas, neljäs siika.
Kaloja tulee tasaisin välimatkoin hopeahohtoisen helminauhan lailla, ja kalastaja myhäilee. Ihmeen hyvä saalis, vaikka verkkojen kokeminen siirtyi hivenen liian myöhäiseksi toimittajan ja kuvaajan aamu-unisuuden vuoksi. Valtionvero olisi aivan hyvin voinut viedä vaikka koko saaliin.
Se surullinen 110 prosenttia
Haglund oli jo vuosien ajan ollut vähän väsynyt työhönsä Vaasan keskussairaalan päivystysosastolla. Työtahti meni koko ajan kiireisemmäksi.
Työ muuttui myös asiakkaitten, potilaitten, pahoinvoinnin myötä. Kun terveysasemien päivystyksiä lopetettiin, pakkautuivat kaikki ongelmat sairaalapäivystykseen. Etenkin viikonloppuisin humalaisia ja rähinöitsijöitä oli päivystyksessä paljon.
”En muista edes, kuinka monta olen sieltä hankeen kantanut rauhoittumaan”, Haglund kuvaa menoa ja mieshoitajalle langenneita erikoisvastuita.
”Oli selvästi nähtävissä, että ihmiset käyttäytyivät koko ajan huonommin julkisissa tiloissa. Kaikki paikat rikotaan ja sotketaan. Kukaan riehujista tuskin käyttäytyisi kotonaan yhtä huonosti. Nykyäänhän päivystyksessä on erikseen vartijat.”
Väsymysveronsa vei myös henkilökunnan suuri vaihtuvuus. Konkari-sairaanhoitaja Haglund sanoo, että nuoret kollegat ovat tervetulleita, muttei ole oikein, että kokeneempien harteille sälytetään tulokkaiden kouluttaminen ja neuvominen muutenkin superkiireisen vuorotyön lomassa.
Stefan Haglund aprikoi, että työ on mielekästä silloin, kun siinä pitää antaa kaikkensa 70-prosenttisesti. Muutoin voi ottaa rennommin.
”Sairaalassa piti olla koko ajan 110 prosenttia tehokkaana. Huomasin, etten enää palautunut vapaallakaan työn rasituksista.”
Kotivesille isien ammattiin
Viime keväänä Stefan Haglund teki päätöksen. Hoitajan hommat saavat nyt jäädä. Päätös oli pikainen, eikä mies virkkanut ratkaisustaan sanaakaan edes seurustelukumppanilleen. ”Ajatukseni oli tosi vahva. En olisi muuttanut mieltäni, vaikka olisin pohtinut asiaa viikkokausia.”
Hoitajanuran päättyessä Haglund muutti elämäänsä vielä lisää ja myi Maalahdessa sijaitsevan talonsa. 22-vuotias Daniel-poika lähti opiskelemaan, ja isä saattoi hyvillä mielin luopua mantereen kodista. Miestä kutsui saaristo ja meri.
Stefan Haglundin isä ja tämän isä ja monet sukupolvet sitä ennen olivat kalastajia. Ammattia harjoitettiin oman asuinpaikan, Bergön, vesillä. Sinne Stefan Haglundkin on nyt palannut, laskee verkkoja samoille Norra Stenarna, ”Norrstenin” vesille kuin isänsäkin. Myös kaksi hänen veljistään on ammattikalastajia. He troolaavat silakkaa viisi kertaa isommalla veneellä kuin millä pikkuveljensä Stefan urakoi.
Lauttamatka mantereelta Bergöhön kestää kymmenisen minuuttia. Heti lauttarannan lähellä on Stefan Haglundin rantapaikka: idyllinen huvila, jonka viereen on juuri valmistunut pieni talo. Sen kalastaja on itse hartiavoimin rakentanut, ja siellä on tarkoitus viettää tuleva talvi.
”Listat jäävät nyt puuttumaan ja tulisija kesken. Ei auta”, Haglund sanoo.
Ei tosiaankaan auta, sillä avovesillä kalastavan yrittäjän on harjoitettava ammattiaan kalastuskautena joka päivä. Heti, kun jäät toukokuun alussa lähtivät, Stefan Haglund pakkasi pienen moottoriveneensä täyteen verkkoja ja tykötarpeita ja suuntasi Norrstenin vesille, noin seitsemän kilometrin päähän Bergöstä avomerelle päin. Siellä hän laskee siikaverkkonsa veteen joka ikinen ilta ja kerää saaliin seuraavana aamuna.
Verkkojen laskemiseen ja kokemiseen menee kumpaankin pari¬kolme tuntia. Sitten Haglund perkaa kalat ja vie ne Bergön kalasatamaan. Siellä hän punnitsee ja pakkaa kalat ja jättää kylmiöön odottamaan. Kalatukun auto noutaa saaliit samana tai seuraavana päivänä ja maksaa kalastajan tilille ”palkan” joka kuun kymmenentenä.
Saaliin viennin jälkeen Haglund voi levähtää hetken tai askarrella talonrakennuksen parissa, mutta iltamyöhällä verkot on taas laskettava mereen.
Kalastuskautena Haglund ei asu Bergössä, vaan kauempana, verkkojensa lähellä, Norrstenin luodolla, pienessä mökissä. Eläkkeelle jäänyt Sture-veli viettää mökissä talvet, mutta luovuttaa karun paikan pikkuveljensä käyttöön kesällä ja asuu itse perheen kotitalossa pääsaarella.
Vapaa-aika käsitteenä katosi
Kalastajan päivät ovat pitkiä. Usein on herättävä aamuviideltä ja nukkumaan pääsee vasta iltamyöhään.
”Onneksi on päiväunet! Ilman niitä en jaksaisi.”
Torkut on mukava ottaa rauhallisessa luotomökissä, missä Wilma-vehnäterrieri odottaa isäntäänsä kala-aterian toivossa. Varsinkin nähdessään Haglundin puksuttavan veneellä laituriin. Kivikkoinen luoto on täynnä elämää, kun lokit ja tiirat kaartelevat ahnaasti sen yllä. Uni tulee silti helposti. Siitä raikas meri-ilma pitää huolen.
Rankastakaan arjesta huolimatta Haglund ei väsähdä. Jaksamisen pontimena on omaehtoisuus.
”Parasta on se, kun aamulla herään, saan itse päättää, nousenko vai en. Jos oikein väsyttää tai on muuten surkea olo, voin jäädä mökkiin. Valinta on minun. Vaikka toki yleensä sitä tulee noustua ja lähdettyä. Mahdollisuus toisenkinlaiseen valintaan on, ja se on hieno tunne.”
Stefan Haglundin elämä näyttää olevan mallillaan. Vaikka työtä on paljon ja leipä kapea, kalastaja on aurinkoinen. Mitä hän kaipaisi edellisestä elämästään, asumisesta mantereella, työstä ja harrastuksista? Puhelias Haglund menee hetkeksi hiljaiseksi. Hän ei tahdo löytää sanoja.
”En... en ajattele koko asiaa. En mieti koskaan menneitä. Ratkaisu tänne lähtemisestä oli oikea, enkä kadu sitä. Ei minulla enää ole vapaa-aikaa, kuten ennen oli. Harrastin aika paljon urheilua. Nyt en harrasta mitään. Harrastukset eivät kuulu tähän elämäntyyliin. Minä vain... elän”, hän muotoilee.
Vastauksen jälkeen koko kysymys tuntuu tyhmältä. Noinhan se tietenkin on. Noinhan sen juuri pitäisikin olla!
Haglund vaikuttaa niin tyytyväiseltä oloonsa, että outo rauhan tunne tuntuu tarttuvan myös kaikkiin hänen ympärillään. Elämä on nyt, tänään ja tällä tunnilla tällaista. Aurinko porottaa matalaa käkkyräkatajaa kasvavalla luodolla, koira kahlailee rantakivikossa ja hieman kauempana aalloilla keinahtelee joutsenpariskunta. Kello on pian yksi ja kuunnellaan radiosta merisää.
Kehittämissuunnitelma silppuriin
Kuukausipalkan hylkääminen ja hyppääminen pienyrittäjäksi, äärimmäisen vaikeasti kannattavalle verkkokalastusalalle ei olisi kaikille mahdollista. Stefan Haglund on velaton mies, mikä antaa liikkumavaraa, vaikkei kalastaminen heti toisikaan voita leivän päälle.
”Viime vuonna tienasin kuusi tonnia, mutta kulut olivat kaksinkertaiset”, hän vertaa. ”Jotta kalastaminen kannattaisi, saaliin pitäisi olla noin 300 kiloa kuussa. Viime vuonna koko kauden saalis oli 1 600 kiloa.”
Stefan Haglund sanoo, että kokeilee kalastamista parin vuoden ajan ja katsoo sitten, tuleeko siitä mitään. Kuulostaa suunnitelmalta, muttei ole sitä. Haglundilla ei ole varasuunnitelmaa. Hän huomauttaa jälleen, ettei mieti menneitä eikä juuri tuleviakaan.
Taivaanrannanmaalari hän ei silti ole. Hänen kalastamisensa on ihan totista yrittämistä, jota seuraa myös Elinkeinokeskus. Sille kalastaja raportoi saalismääristään. Byrokratialle on kuitenkin joskus vedettävä myös rajat, kuten Haglund teki hakiessaan korvauksia hyljetuhoihin:
”Hakemukseen piti liittää riskinhallintasuunnitelma ja kehittämissuunnitelma. Mikä ihmeen kehittämissuunnitelma? minä mietin. Soitin sinne, että työntäkää vaikka silppuriin se hakemukseni, minä en rupea kehittämään yhtään mitään. Enkä varsinkaan kirjaamaan suunnitelmia. Jäi sitten ne rahat kyllä saamatta.”
Eivätkö kaikki yrittäjät halua kehittyä, kasvaa ja laajentua? Puuttuuko Haglundilta yrittäjän sisäinen palo kokonaan? Hän kertoo olevansa täysin tyytyväinen siihenkin, että hän myy kaiken saaliinsa perattuna kalakauppiaalle, joka tietenkin saa kalat fileoituaan niistä paljon enemmän.
Jos kalastaja myisi siikansa torilla tai suoraan ravintoloihin, tokihan niistä voisi pyytää parempaa hintaa. Nyt hintaneuvotteluita ei ole, kalakauppias maksaa minkä maksaa, eikä Haglund ole kiinnostunut vänkäämään hinnasta.
”Vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja, että ehtisin vielä fileoida tai vaikka savustaa kalat, saati lähteä myymään niitä torille. On helpotus, ettei kaiken tämän työn lisäksi tarvitse vielä erikseen markkinoida ja myydä. Tämä tapa sopii minulle mainiosti. Ja on ainut mahdollinen ratkaisu.”
Talvet Stefan Haglund viettää ainakin osittain tyttöystävänsä Camillan luona. Tämä asuu mantereen puolella Sulvassa. Camilla viihtyy myös Bergössä, Stefanin huvilalla ja viittä vaille valmiissa talossa, mutta Norrstenissa hän ei usein käy. Merimatka halki karikkoisten, matalien vesien ei kiehdo häntä. Kalastuskautena pariskunnan yhteinen aika jääkin vähäiseksi, mistä Camilla joskus nurisee.
”Olen huono miesystävä: tulen kerran viikossa pesemään pyykkiä ja maksamaan laskut netissä”, Stefan nauraa, mutta kaikesta päätellen pariskunnan yhteiselämä on silti aika auvoista.
Meri kutsui jo nuorena
Hyppäys sairaanhoitajan työstä ammattikalastajaksi ei ole ainoa urallinen suunnanmuutos Stefan Haglundin elämässä. Hän lähti jo 16-vuotiaana merille, kuten yhtä lukuunottamatta koko muukin kuusipäinen veljessarja aikoinaan teki.
”Äiti ei meinannut millään allekirjoittaa lupapaperia, että pääsisin merille. Kinuamalla sain allekirjoituksen ja sitten lähdin. Kiersin rahtilaivojen kyydissä Havaijilla ja Etelä-Afrikassa messikallena ja moottorimiehenä.”
Vuonna 1975 Haglund palasi meriltä ja meni sairaanhoitajakouluun. Veljet kiusasivat, että vihdoinkin saatiin perheeseen sisko.
Haglund kiirehtii päivän kalansaaliinsa viemistä satamaan pakattavaksi, sillä kylmäketju ei saa katketa. Kalansaaliista pitää myös poistaa vialliset yksilöt. Vihainen tiira tähtäilee nokallaan rantakivikossa kaloja perkaavan kalastajan kaljuun päähän, muttei aivan tohdi toteuttaa aikeitaan. ”Nälkä, nälkä”, lintu kuitenkin tuntuu huutavan malttamattomana.
Välillä ehditään syödä itsekin. Haglund valmistaa taatusti tuoretta siikaa mökkinsä kaasuliedellä. Perunat pehmenevät kalan kanssa samassa vedessä, ja vierellä kuplii ruohosipulilla höystetty voikastike. Välillä kalastaja koettaa käännellä rahisevan, aurinkopaneelin kautta virtansa saavan radion antenneja oikein, jotta merisää kuuluisi.
”Lapsena oli kummallista, kun isä aina suhahti, että olkaa hiljaa, tulee merisää. Nyt tajuan itse, että se on tärkein ohjelma kaikista.”
Yksinäisyys ei syö miestä
Stefan Haglundin elämästä kuullessaan voisi kuvitella, että mies on aikamoinen erakko. Työ on yksinäistä, edes kalasatamassa saalista purkaessa ei usein näe muita kalastajia. Ammattikunta on harvalukuinen. Norrstenin luodolle on turha odottaa yllätysvieraita visiitille. Haglund on kuitenkin puhelias, avoin ja iloinen veikko. Eikö joviaali mies kärsi sosiaalisesta tyhjiöstä?
”En lainkaan. Sellainen ero entiseen kyllä on, että sairaanhoitajavuosina en usein halunnut nähdä vapaa-aikana ketään. Mitta oli täynnä. Nyt alan olla taas kiinnostunut ihmisistä.”
Haglund on säilyttänyt yhteydet entisiin työtovereihinsa. He ovat taas tulossa kylään isolla joukolla Bergöhön Stefanin huvilalle. Eikä ihme, sillä Haglundin seura saa mystisellä tavalla olon iloiseksi ja voimakkaaksi. Paluumatkalla mantereelle, lossin tuulisella kannella Bergön loittonevaa rantaa katsellessa on helppo ymmärtää, miten suuren porun kollegat aikaansaivat kuullessaan Stefan Haglundin nostavan ankkurinsa ja lähtevän.
Kalastajalla on aina seuraa. Ellei aurinko, niin ainakin toiveikkaat linnut.
” Lapsena oli kummallista, kun isä suhahti, että hiljaa, tulee merisää. Nyt tajuan, että se on kaikkein tärkein ohjelma. ”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
