Fredi

Fredi-kani tuli toimeen koirienkin kanssa. Kuva: Olga Temonen 

Tyypillinen maallemuuttajan tai maalla jo asuvan ”olisipa kiva kun olisi joku muukin lemmikki kuin pelkkä koira tai kissa” -hankinta on kani. Tai usein vielä kaksi kania.

Minulla on elämäni aikana ollut useita kaneja, ja aina niiden kanssa käy samalla lailla. Ensin ne ovat aika kivoja. Ihanan pieniä, hentoja, pörröisiä ja vähän säikkyjä. Tässä vaiheessa uskottelen itselleni, että äkkiähän ne tuosta kesyyntyvät, kunhan jaksamme vain viettää aikaa niiden kanssa.

Niinpä. Jos jaksamme. Pian huomaan, että kanit ovat pitkälti villejä, ja ne lähinnä ahdistuvat läsnäolostani.

Älkää käsittäkö väärin, minä kyllä pidän kaneista, en ole vain vielä omistanut kania, joka pitäisi minusta ja todella kiintyisi minuun. Tosin olen tavannut kanin, joka kiintyi minun kotiini.

Tämä elämäni erikoisin kani on ehdottomasti Fredi.

Fredi oli valtava ranskanluppakorvakani, jonka otimme meille, kun olin teini-ikäinen. Fredi sai nimensä Ranskassa asuvan isosiskoni silloisen poikaystävän mukaan. Yhteistä heillä muistaakseni oli honkkelimainen rakenne ja isot etuhampaat.

Fredi (kani siis) oli varsin sosiaalinen ja ennakkoluuloton kaninpoikanen. Se viihtyi sekä kissojen että koirien kanssa, joten, toisin kun aikaisemmat kanimme, se jäi navetan sijaan meille sisälle asumaan. Siitä tuli valtava, lötkö otus, joka valtasi sohvatuolit, teki tarpeensa kissanhiekkalaatikkoon ja katsoi illat televisiota perheen kanssa.

Vaikka Fredi oli omalla tapaa seurallinen, viihtyi sisällä ja koki ilmeisesti olevansa yksi tasavertainen perheenjäsen, se oli itsenäinen eikä juurikaan välittänyt ihmisistä.

Mutta se viihtyi meillä! Se loikoili ja söi sekä komenteli niin ihmisiä kuin talon muita eläimiäkin paukauttamalla valtavaa takatassuaan vaativasti maahan.

Pikkuhiljaa meistä alkoi tuntua, että kani eli talossamme kuin mikäkin seurapiiriherra ja me vain siivosimme hänen jälkiään.

Fredi sai muuttaa talveksi navettaan.

Navettaelämä kävi Fredin itsetunnolle, mutta se tottui siihen jotenkuten ja hengasi navetassakin koirien kanssa.

Pian Fredi laihtui rajusti, emmekä tienneet mikä sitä vaivasi. Eläinlääkäri tutki kanin ja sanoi, että sen hampaissa on paha purentavika. Oli kuulemma ihme, että oli elänyt näinkin pitkään.

Sille piti jatkossa syöttää ruoka pikkuruisina palasina. Niinpä tietenkin, niin tyypillistä seurapiiriherralle. Fredi muutti takaisin tupaan sairastamaan, mutta pilkottukaan ruoka ei enää maistunut samalla lailla, eikä se elänyt enää pitkään.

Viimeinen muistikuvani Fredistä on, kun sisätiloihin pääsystä silminnähden ilahtunut seurapiiriherra venyttää itsensä iltaisin telkkaria katsomaan, parhaalle paikalle tietenkin.

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.