RAKKAUTTA JA PIIKKILANKAA
”Miehet usein kritisoivat, ettei sydän voi olla piikikäs. Mutta voihan se olla, kuten rakkauskin joskus on.”
Julman kaunista
Käytetty, ruosteinen piikkilanka on kuin tehdyn ja luonnonmateriaalin välimuoto. Julma materiaali vei Riitta Vuorelan sydämen ja saa hänen käsissään uuden, lempeän tehtävän. Verinen historia ei näy upeassa uusiokäytössä.
Sotkuinen piikkilankavyyhti nojaa vanhan hakamaan suureen kuuseen. Ruosteinen, heinikon ja kuusenoksien alle lähes näkymättömiin jäänyt kasa kielii menneestä maaseudusta.
Ennen karjan laiduntamat alueet aidattiin piikkilangalla, mutta nykyään maa- ja metsätalousministeriö on kieltänyt piikkilangan käytön hevoslaitumissa, ja suosittelee sen välttämistä myös muilla eläinlajeilla. Nyt tuo julma materiaali saa maanviljelijä Riitta Vuorelan käsissä sydämellisen uuden tehtävän.
”Miehet usein kritisoivat työni nähdessään, ettei piikkilangasta saa tehdä sydäntä. Ettei sydän voi olla piikikäs. Mutta voihan se olla, kuten rakkauskin joskus on”, Vuorela nauraa väännellessään kaksinkertaista, tiheäsolmuista lankaa varmoin ottein hallittuun sydämenmalliin.
”Ei hallittuun”, hän korjaa. ”Jokainen työ on vähän eri näköinen”, hän sanoo käsityöläisen ylpeydellä.
Traktorinpukilla kasvanut
Karhea, ärhäkkäästi tarttuva piikkilanka takertuu villapaitaan ja repii saman tien langanpätkän piikkisolmunsa periksiantamattomaan koukkuun. Ruoste pöllähtelee pilvenä ilmaan ja sirottuu punaisena tomuna lattialle. Paksut työhanskat suojaavat käsiä, mutta muu vartalo varoo heiluvan piikkilankavaijerin osumaa varmasti.
Riitta Vuorelan työskentelyä katsellessa ei voi olla vertaamatta materiaalia ja työstäjäänsä. Piikikäs Vuorela ei ole, eikä eläinsuojelulaissa kielletty, mutta vahva ja tiukasti maaseutuun kuuluva kyllä. Ellei termi ”juureva” olisi käytössä niin kulunut, juuri sillä sanalla Vuorelaa tekisi mieli kuvata.
Maanviljelystä elantonsa saava nainen on viljellyt kotitilaansa yksin, ilman puolison kumppanuutta ja tukea jo kaksi vuosikymmentä. Aikuiset lapset asuvat omillaan.
Vuorela on käynyt kokeilemassa kerrostaloelämää viiden vuoden ajan, muutoin hän on elänyt ”omalla mäellä koko ikänsä”. Sydämen valittu asuu omaa taloaan muutaman kilometrin päässä. Vastuu tilasta on Riitta Vuorelan harteilla varsinkin nyt, kun samaa taloa asuvat vanhemmat ovat jo iäkkäitä.
”Paappa on kyllä apuna tilalla, jaksamisensa mukaan. Hän muun muassa fälttää”, Vuorela juttelee ja tarkoittaa paapalla isäänsä ja fälttäämisellä pellon kyntämistä.
Muutoin peltoviljely on Riitta Vuorelan työhanskassa. Hän kylvää, lannoittaa ja pui ohraa ja kauraa. Työt eivät ole pienikokoiselle naiselle fyysinen ongelma, sillä hän sanoo ”seisseensä traktorin kytkimen päällä” jo kuusivuotiaasta isän apuna.
Takavuosina yksinäistä naista maanviljelijänä vähän vierastettiin, Riitta Vuorela muistaa olleensa ”ainut muija traktorinpukilla”, mutta nykyään tilanne ei ole poikkeuksellinen. Vuorelan lasten isä ei koskaan ollut tilalla isäntänä, Riitta puolestaan emäntänä ainoan lapsen roolissa aina.
Muisto menneestä maataloudesta
Karjanpito Vuorelan tilalla loppui kymmenen vuotta sitten. Piikkilanka-aitaukset Vuorela muistaa hyvin. Kun Vuorelat 50-luvulla ostivat tilan, laidunmailla oli valmiina piikikkäät aidat.
”Tiedän kyllä, mitä se on, kun lehmä takkuaa jalkansa piikkilankaan. Verta tulee vähän joka paikasta. Harva eläin jaksaa odottaa rauhassa paikallaan, että joku tulee irrottamaan, vaan alkaa riuhtoa.”
Kun piikkilanka 1970-luvulla alkoi laidunmateriaalina syrjäytyä sähköpaimenen tieltä, vanhojen laidunmaiden ympärille alkoi kerääntyä epämääräisiä piikkilankakasoja. Aitoja purettiin, jos purettiin. Lanka oli metsälaitumilla usein kiinnitetty suoraan puiden runkoihin, mihin se kasvoi lujasti kiinni.
Nyt kun eläinsuojelulaki kieltää tai ei ainakaan suosita piikkilangan käyttöä laitumilla, alkaa se olla katoava muisto vain. Lankavyyhtejä on kipattu roskalavoille. Piikkilankakeriä lojuu navettojen ylisillä ja ruostuu metsissä, vaanien villieläimiä sammalpeitteen alla.
Melkein kuin luonnonmateriaali
Kahdeksan vuotta sitten Marita-ystävä houkutti Riitta Vuorelan kansalaisopiston pajutyökurssille. Ystävä ei lajista sittenkään innostunut, mutta Riitta Vuorelan kiinnostus luonnonmateriaaleihin kasvoi. Hänen käsissään amppeleiksi, koreiksi, ovikoristeiksi ja ruukkusuojiksi ovat taipuneet pajun lisäksi kaisla, paperimassa, risu, tuohi ja puunjuuret.
Aika pian pajukurssin jälkeen käsitöistä kasvoi Vuorelan tilalle liitännäiselinkeino. Iltatöinä syntyneet työt käyvät kaupaksi messuilla, käsityötapahtumissa ja jouluisin muutaman isokyröläisen käsityöläisen yhteisessä Joulukaupassa.
Samaista Maritaa Riitta Vuorela kiittää piikkilankaideasta.
”Hän pyysi, että veisin hänelle vähän piikkilankaa työstettäväksi. Veinkin, mutta aika pian hän totesi, ettei se ole hänen juttunsa. Sain lankavyyhden takaisin, ja päätin kokeilla itse.”
Vuorela ei oikein itsekään uskonut materiaaliin. Piikkilangasta valmistetut ovikranssit menivät kuitenkin kaupaksi puolessa tunnissa Isonkyrön 1700-luvun markkinoilla. Sen jälkeen piikkilankasydämet ja -kattokruunut ovat olleet hittituote.
”Ihmisten ilmeet ovat edelleen näkemisen arvoiset. Piikkilanka näyttää kaukaa pajulta. Moni huomaa vasta läheltä ja koskettaessa, että piikkilankaakos tämä onkin.”
Piikkilangan ongelmana on sen saatavuus. Roskana pidetty materiaali on monelta maatilalta hävinnyt, ja metsien ja ojanpohjien koluaminen ei useinkaan tuota tulosta. Riitta Vuorela on käyttänyt töihinsä omalta tilalta löytynyttä lankaa ja saanut jonkin verran lisää kylän isänniltä.
”Laitan vyyhden osiin ja auton takapenkille. Penkki pitää vuorata muovilla, tai tulee palkeenkieliä”, Vuorela kertoo. ”Piikkilanka on tosi painavaa ja hankalaa käsitellä ja kuljettaa.”
Materiaalin työstäminen on Vuorelalle fyysistä. Hän punoo ja taittelee ja vääntää ajatuksiinsa uppoutuneena ja havahtuu sitten katsomaan, miltä lopputulos näyttää. Työn keskeyttävät välillä pihalle maukuvat kissat tai tuvan puolella kahvilla piipahtava mumma. Luomisen tuskaa hän ei tunnusta potevansa, vaan sanoo käsityöhetken olevan tervetullut rauhoittumishetki muiden töiden lomassa.
Piikkilankataiteilijaksi ei Vuorela itseään tituleeraa. Hän melkeinpä vähättelee aikaansaannoksiaan ja kuvailee itseään ”hitaasti syttyväksi”. Uuden idean kuullessaan hän sanoo ensin ei ja vasta pitkän ajan päästä ryhtyy pohtimaan, josko sittenkin.
”Hitaan vastarannankiisken” käsissä syntyvät piikkilankateokset ovat kuitenkin hienoja. Karuja, kauniita, hätkähdyttäviä. Vuorela varoo pyytämästä teoksista liikaa hintaa, sillä ”aina joku kuitenkin kommentoi, että piikkilanka ei ole minkään arvoista, ja teen itse samanlaisen”.
Noinkohan jokainen saa ryvettyneestä piikkilangasta aikaan designtuotteen, jossa riitelevät, kipunoivat ja lopulta sopivat suomalainen maaseutu, unohdettu lähihistoria ja kaiken voittava rakkaus? Sopii yrittää.
Julman kaunista
”Vanhassa piikkilangassa viehättää se, että sitä ei ole tehty. Se on ajan kanssa tullut sellaiseksi kuin se on.”
”Ihmisten ilmeet ovat näkemisen arvoiset. Moni huomaa vasta läheltä, että tämä onkin piikkilankaa.”
Julman kaunista
Pahamaineinen piikkilanka on rajannut alueita niin sodankäynnissä kuin karjataloudessa.
Piikkilanka ei aina ole ollut tehdastekoista. Piikikkäitä kasveja on käytetty eläinten laidunaitamateriaalina jo ammoin. Amerikassa ”luonnonpiikkilankaa” jopa varta vasten kasvatettiin mulperipuusta.
Ensimmäinen piikkilankapatentti merkittiin yhdysvaltalaisen Michael Kellyn nimiin 1868. Sen jälkeen tuota piikikästä metallilankaa on kehitetty edelleen Ranskassa ja Saksassa.
Piikkilangan kunniaksi on tietenkin olemassa myös museo. Texasissa sijaiseva museo nimittää piikkilankaa paholaisen köydeksi nimessään ”Devil’s Rope”.
Aitamateriaalina kotieläinten kaitsennassa piikkilanka on siis varhaisin piikkilangan käyttötapa, tosin luonnonversiona. Myöhemmin piikkilanka otettiin käyttöön myös vankiloissa ja esimerkiksi teollisuusalueiden suojelussa – pitämään ihmiset aidan toisella puolella.
Maailmansotien muistoja metsissä
Sodankäynnissä piikkilankaa on käytetty mielikuvituksellisesti raja-aidoista kidutukseen. Niin sanottu Nato-piikkilanka (saksaksi Nato-Draht) on armeijakäytöstä tuttua myös Suomessa. Se on tavallista laidunpiikkilankaa inhottavampaa: siinä käytetään erimuotoisia teriä, joiden tarttuvuus ja terävyys ei perustu piikkilangan perinteiseen solmuun.
Kokoelmapäällikkö Juha Hirvilammi Maatalousmuseo Sarkasta kertoo, että ennen piikkilankaa karja laidunsi meillä vapaana. Vasta puupulan myötä aitaamisen merkitys tuli ajankohtaiseksi: Kun metsät oli hakattu ja laiduntavat lampaat söivät kasvavat taimet, karjan kulkua haluttiin rajoittaa.
”Aitamateriaalin ostamista vierastettiin silti. Aidat olivatkin useimmiten erilaisia riukuaitoja. Maailmansodat toivat piikkilangan meille, kun Venäjä ja myös Saksa huseerasivat Suomessa. Venäjä toi laivalasteittain piikkilankaa, jota sodan jälkeen jäi metsiimme. Tästä piikkilangasta useimmat metsälaitumet silloin 1900-luvun alkupuoliskolla varmasti meillä tehtiin. Toki Suomessa myös valmistettiin piikkilankaa.”
Sähköpaimen hevosilla ja naudoilla ja teräsverkkoaita lampailla syrjäyttivät piikkilangan 50-luvulta lähtien. 70-luvulla uusia piikkilanka-aitauksia harvemmin enää tehtiin.
”Kuulemma paras piikkilanka on tehty Etelä-Afrikassa. Sen sanotaan olevan tehokkainta, ja sitä käytettiin ihmisten, ei niinkään eläinten kulun estämiseen”, Hirvilammi sanoo.
Kipeää jälkeä karjalle
Suomen eläinsuojelyhdistyksen vapaaehtoinen eläinsuojeluvalvoja ja tuotantoeläinvastaava Sinikka Rauma muistelee inholla piikkilankaa lapsuusvuosiltaan:
”Kotitilani Manta-lehmä oli repinyt utareensa pahoin. Se oli loukannut itsensä aamulypsyn jälkeen, ja kun haaveri iltalypsyn aikaan huomattiin, olivat haavat kamalat ja täynnä kärpäsiä. Muistan, miten äiti itki, että piikkilangasta on päästävä eroon. Pian tilallamme vaihdettiinkin piikkilangat sähköpaimeneen.”
Rauman mukaan piikkilangan käyttö aitamateriaalina sotii eläinsuojelulakia vastaan. Siellä sanotaan, että eläimelle ei saa aiheuttaa kipua, tuskaa ja kärsimystä.
”Ja eläinsuojelulaki koskee myös luonnonvaraisia eläimiä. Mutta kipua piikkilanka aiheuttaa varmasti kaikille luontoeläimillekin, jotka aitaa päin juoksevat. Piikkilankaan jäänyt eläin kuolee kituen, se käpertyy kipuunsa, kun ei muutakaan voi.”
Lajikohtaisissa eläinmääräyksissä piikkilanka on tykkänään kielletty vain hevosilla, vuodesta 1999 alkaen. Muilla eläimillä (lammas, nauta, sika, vuohi) suosituksiin on kirjattu, ettei piikkilanka ole suositeltava.
”Suosituksista tulee jossain vaiheessa määräyksiä, ja sen karjankasvattajat ymmärtävät. Aika harva enää tekee uutta piikkilanka-aitausta. Onneksi.”
Rauma suree, että vanhoja piikkilanka-aitoja ja -vyyhtejä on maastossa vielä paljon. Ne pitäisi kerätä pois joko maanomistajan tai vapaaehtoisten eläinystävien toimesta, yhteisvastuullisesti.
”Luonnon kuuluisi olla turvallinen kaikille luontokappaleille liikkua ja tehdä töitäkin. Lojumaan jääneet piikkilangat haittaavat myös esimerkiksi metsätöitä.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
