Länsimaat syypäitä pakolaisuuteen

Olemmeko syypäitä Afrikan mantereen sotiin ja kurjuuteen? Olemmeko ruokkineet oikealla kädellä ja ryövänneet vasemmalla?

Se, mikä meistä kristittyinä ja läntiseen demokratiaan kasvaneina näyttää oikealta, ei toimikaan savimajoissa ja islamilaisilla toreilla. Myös kulttuurimme saavutukset koemme ylivertaisina tuntematta riittävän syvällisesti idän ja arabian kulttuureita emmekä sen historiaa.

Olemme uuden kansainvaelluksen porteilla hämmentyneitä ja avuttomia. Muureja olemme valmiit rakentamaan, vaan tulisiko meidän viimeistään nyt katsoa peiliin.

Afrikka vaatii meitä tilille!

Eurooppalaiset jalosukuiset kruunupäät aloittivat siirtomaaherruuden Afrikassa parisen sataa vuotta sitten. Kansa oli välttämätön paha, joka sopi parhaimmillaan orjatyöhön plantaaseilla ja kaivoksilla.

Kirkko sai hoitaa kansan sivistämisen, mikäli siihen käännytystyöltä ehti. Kruunupäille tärkeämpää oli emämaan Euroopan vaurastuminen Afrikan pohjattomilla luonnon rikkauksilla.

Brittiläinen imperiumi oli sen aikaisen globaalin talouden mallimaa, jonka jalanjäljissä seurasivat niin ranskalaiset, belgialaiset kuin saksalaisetkin. Kansalaisvaltioiden nousu Euroopassa herätti myös hallitusten omantunnon ja vaati oikeutta alistetuille kansoille.

Kuvaan astui kehitysyhteistyö. YK:n suojeluksessa käynnistettiin näyttäviä kehitysmaaohjelmia, joiden tavoitteet ja toimintaperiaatteet määritettiin pitkälle niin sanottujen donaattoreiden eli rahanluovuttajien toimesta.

Toisin sanoen taustalla olivat rahoittajien tavoitteet, eivät niinkään paikallisten olojen tunnustaminen ja ihmisten todellisten tarpeiden huomioiminen ja ihmisarvolle perustuvat kehittämispolut.

Kriittisimmät arviot kehitysmaatoiminnasta antaa pitkänlinjan kehitysyhteistyön ammattilainen Matti Kääriäinen kirjassaan Kehitysavun kirous: Monen paljon kehitysapua saaneen maan hallintokoneiston sanotaan muuttuneen avun vastaanottamiskoneistoksi eikä suinkaan oman maansa kehittymiseksi pyrkiväksi hallintojärjestelmäksi.

Monesti rahavirrat kulkivat paikallisten itsevaltiutta pönkittävien poliitikkojen taskuihin.

Hiukan toisenlaisen versionsa meille tarjoaa Lähi-itä, jossa eurooppalaiset ovat vuosikaudet sekaantuneet islamilaisen arabimaailman hallintoon ja kehitykseen. Ilman öljyä tätä tuskin olisi tapahtunut.

Myös Amerikan pitkä koura on sanellut alueen mahtimiesten – sheikkien ja diktaattoreiden – askelmerkit. Valtansa sokaisemat johtajat on suistettu vallasta, kuten kävi Libyassa ja Egyptissä, ja jätetty maat keskenään kahinoivien uskontokuntien temmellyskentäksi. Sivistyksen kehdosta on luotu taistelutanner, jossa ihmisten hätä on mittaamaton ja normaalin elämän mahdollisuudet menetetty. Tilalle ovat astuneet kauhun lähettiläät Isis, Bogo Haram ja Taliban.

Samaan aikaan ajaton tiedonsiirto tarjoaa köyhimmällekin afrikkalaiselle unelmat paremmasta huomisesta. Eurooppalainen vauraus ja yltäkylläisyys tuntuvat käsin kosketeltavilta.

Monelle nuo unelmat ovat hukkuneet Välimeren aaltoihin tai matkan rasituksiin. Niille, jotka pääsevät perille edessä on vuosien korpivaellus.

Voisimmeko me eurooppalaiset osoittaa maailmalle, että olemme kypsyneet kansakuntana ja olemme valmiit jakamaan ihmisarvoisen tulevaisuuden – ihonväristä, uskonnosta tai elämänkatsomuksesta riippumatta.

Voisimme näyttää, että emme halua kulkea samaa tietä USA:n johtoon pyrkivän egoisti Donald Trumpin kanssa.

Pori