INKERIN PARAS SYNTYMÄ- PÄIVÄLAHJA

Rikasta, rakasta tallielämää. Lukas-poni viihtyy isojen ja pienten seurassa. 

Laukka menee hyvin, esteitä Inkeri Huusko ei enää hyppää. 

Kaisa Hellsténillä ja Sanni Hellsténillä (oik.) on Inkeri Huuskon kanssa ikäeroa yli 70 vuotta mutta sama ratsastusharrastus. Heta Lehtinen pitelee Lukas-ponia. 

Ratsastustunnilla Inkeri Huuskoa ei heti erota muiden ratsastajien joukosta. Pienikokoinen nainen pyyhältää hevosensa kanssa sujuvassa yhteistyössä kenttää ympäri. Askellaji vaihtuu ravista laukkaan ja päinvastoin niin kuin pitääkin.

Ratsastustuntia pitävä yrittäjä Miia Lahtinen jakaa ohjeita rauhallisella äänellä: ”Inkeri, kädet pysyy alhaalla… pidäte… ja sitten suoristus. Laukka on ihan hyvä! Ainoa ongelma, että meinaat vetää siitä vasemmasta ohjasta.”

Muut kaksi tuntilaista ovat nuoria tyttöjä, Huuskon mukaan tositekijöitä häneen verrattuna. Täällä ei todellakaan pääse helpolla, mutta se onkin osa lajin viehätystä.

Tunnin jälkeen hevonen on vielä ratsastettava maneesilta talliin ja riisuttava valjaista, satula kannettava varustehuoneeseen. Hevonen saa viltin päälleen lämmikkeeksi ja korppua ja palan porkkanaa kiitokseksi hyvästä työstä.

Inkeri Huusko ei valita väsymystä, vaikka ratsastaminen käy fysiikalle. Edellisen illan nukkumaan meno venähti aamuyölle. Oltiin katsomassa Apassionataa, hevosgaalaa, Hartwall Areenalla Helsingissä. Matkan järjesti kuhmoislainen hevosseura Kopse. Gaalan takia kannatti valvoa, vaikka mitkään vaikeat temput esityslavalla eivät Huuskoa niinkään viehätä kuin vapaampi meno.

Huusko on käynyt ratsastamassa Kirjonurmen tallilla kohta yhdeksän vuoden ajan viikoittain. Hän ajaa viikonloppuisin Tampereelta mökille Kuhmoisiin, entiselle kotipaikkakunnalleen. Lapsuudenkodin mailla on nyt sukulaistyttöjen perustama talli monine rakennuksineen.

Inkeri Huusko on täällä paitsi ratsastuskoululainen, myös täti, isotäti ja ”jättitäti”. Keskenkasvuisena hän tallasi samat pellot läpikotaisin kahden työhevosen perässä.

”Olen sota-ajan lapsia. Miehet kun oli muualla, niin naisten ja lasten oli tehtävä kaikki työt, mihin ikinä kykenivät. Kyllä minä kymmenkunta vuotta tein peltotöitä hevosen kanssa.”

”Ei silloin tullut mieleenkään lähteä huvikseen ratsastamaan. Hevosia hakaan viedessä ratsastettiin. Meillä oli Pilkku- ja Manu -nimiset hevoset.”

Ensimmäinen ratsastuskokemus on jäänyt mieleen. Huusko oli silloin kolmen vanha. ”Renkipoika nosti siskon ja minut Pilkun selkään. Etummainen piteli harjasta kiinni, toinen vyötäröltä. Ei me sieltä pudottu.”

Maatilan työt ja etenkin navetta lehmineen olivat kovin sitovia. Kokemukset ovat vähän vaikuttaneet Huuskon myöhempiin valintoihin. Hän ei ole halunnut hankkia omia kotieläimiä, vaikka eläimet ovat lähellä sydäntä. Yksin asuvana hänen pitäisi aina järjestää lemmikin hoito poissa ollessaan.

”Koirakin on laumaeläin, eivät koirat viihdy yhden ihmisen kanssa”, hän arvelee.

Tallilla saa onneksi kaivattua koira- ja kissaseuraa. Ja näkee nuoremman polven sukulaisia. Siitä ratsastaminenkin sai kipinän: kesävieraina olevien lasten kanssa tuli käytyä talleilla ja oma innostus aktivoitui jostakin sielun sopukoista.

Innostus on riittänyt. Niin kauan Huusko aikoo ratsastaa kuin suinkin pystyy. Kun on oppinut lajia, ei tee mieli lopettaa. Hänellä on hyvä fyysinen kunto, jota ovat pönkittäneet monenlaiset liikuntaharrastukset.

”Jazztanssia, modernia ja afrikkalaista tanssia. Kaksi talvea harrastin taijita. Itämaisen tanssin aloitin, se sopii vanhemmille ihmisille.”

Nuorempana hän harrasti naisvoimistelua ja oli Kuhmoisten naisvoimistelijoiden puheenjohtajanakin. Venäjänkielen opiskelu on puolestaan ollut sopivaa aivojumppaa.

”Koska olen sinkku, olen pystynyt harrastamaan näin paljon. Vaikka minulla olikin vuorotyö”, pirteä nainen kertaa.

Inkeri Huusko on opetellut kaiken ratsastamiseen kuuluvan alkeiskursseilta alkaen samalla tavalla kuin nuoremmatkin. Kirjonurmella kävi jossain vaiheessa peräti kolme yli kuusikymppistä, mutta toiset kaksi ovat lopettaneet. Huuskoa se vähän harmittaa, vaikka hän viihtyy hyvin myös nuo-

rempien seurassa.

Pilke silmäkulmassa Huusko kertoo, kuinka hänestä ja Harri Potter -hevosesta oli kerran kuva paikallisessa lehdessä. ”Pikkutytöt tallilta kehuivat, että oli niin hyvä kuva, että he laittoivat sen jääkaapin oveen. Mutta sen mummon he leikkasivat siitä pois”, hän nauraa.

Tarvittaessa lapsoset avittavat Huuskoa, hakevat hevosen tarhalta valmiiksi tai pitelevät hevosta paikallaan satulaan noustessa. Silloin ei tarvitse olla niin rivakka liikkeissään. ”Minulla kun on vähän jäykemmät jalat.”

”Ja silloin kun aloitin – ponin selkään nousin – niin sellaiset kymmenvuotiaat tytöt olivat siinä koko ajan katsomassa, että kaikki on hyvin. He olivat ihania.”

Tavallisesti tunneilla ratsastetaan eri hevosilla, sillä taidot karttuvat monipuolisemmin erikokoisten ja -luonteisten ratsujen kanssa. Niin Huuskokin on tehnyt, mutta nykyisin hän saa pienenä myönnytyksenä ratsastaa yhdellä ja samalla hevosella. Harri Potterissa on irlantilaista metsähevosta, mutta sen sukutausta on tuntematon.

”Se on aika rauhallinen ja niin matala, että sen selkään on helpompi nousta.”

Hän on luopunut esteiden hyppäämisestä ja kilpailemisesta. Totta kai hän on niitä kokeillut. ”Kerran pääsin tehtäväluokassa kultaan. Lopetin, koska en halua viedä sijoja nuoremmilta.”

Kaksi kertaa Huusko on pudonnut hevosen selästä, mutta on onnekseen säästynyt pahemmilta kolhuilta. Nämä olivat ”osteoporoositestejä”, jotka hän läpäisi.

Mieluiten hän menee kouluratsastusta kentällä; katselee maisemat sitten jalkapelissä.

Miten se opettaja huomaakin kaikki jännitykset, Huusko ihmettelee. Sitten sitä vasta huomaa itsekin, kun huomautetaan. Pelkästään istuma-asennossa tuntuu riittävän koko ajan oppimista.

”Minulla taitaa olla liikaa yrittämistä. En minä putoamista pelkää, jännitän sitä, teenkö liikkeet oikein.”

Onnistuminen tuottaa iloa. Niin kuin kerran, kun pohjeväistö sujui hyvin. ”Minulle tuli mieleen, että se meni kuin pienten joutsenten tanssi, niin kuin siinä musiikkikappaleessa. Opettajakin sanoi, että tuli ilmava väistö.”

”Oppiminen tulee oivalluksena, ei niin, että joka kerta menisi vähän paremmin. Yhtäkkiä se vaan menee ytimeen, niin että löytää sen oikean tavan.”

Inkeri Huusko on tehnyt työnsä hoitoalalla, hoitanut lapsia sairaalassa. Lasten kanssa on vähän samoin kuin eläinten: tarvitaan herkkyyttä, vaistoa ja hellää kosketusta. ”Olen oppinut, että kummallekaan ei kannata näyttää suuttumusta, vaikka suututtaisikin.”