Hengähdyspaikka: Toivovaiset

Lapsena kaikki oli itsestään selvää: lehdet puhkesivat puihin, maasta alkoi versoa siellä talven ajan uinuneita kasveja, siemeniä kylvettiin multaan ja alettiin odottaa kasvua.

Niin tapahtui – tietysti! Se kuului asiaan kuten myös toinen suuri ilonaiheeni, hiihtovälineiden vieminen varastoon. Olinhan surkean kömpelö hiihtäjä.

Joka vuosi ihmettelen kevättä yhä enemmän. Tästä huomaan vuosien kertyneen: itsestäänselvyydet ovat käyneet vähiin. Jokainen mullasta pönkivä vaaleanvihreä kasvu sisältää ihmeellisen ja hurjan elämänlatauksen.

Tuskin silmin havaittavaan pikkuruiseen siemeneen mahtuu kaikki tieto siitä, miten kasvaa isoksi ja komeaksi kasviksi. Onko mikään niin ihmeellinen näky kuin vielä eilen musta pelto, johon tänään yhtäkkiä ilmestyy aavistuksenomainen vihreä matto?

Pihakoivu on taideteos, joka äskeisen lumikuorman alta vapautuneena suhisuttaa tuoksuvia heleänvihreitä lehtiään. Retiisi ja herne alkavat työntyä elämänhaluisesti kohti valoa vain muutamien päivien kuluttua kylvöstä. Kellarissa talvehtineen ruusun varret ovat muuttuneet kelmeänkeltaisiksi, mutta auringonvalossa niiden väri vähitellen tervehtyy. Ruusu toipuu, kun yhteyttämisen ikuinen energia alkaa vaikuttaa.

Ihmettelen uutta elämää ja sen eri muotoja. Monet kai ihmettelevät ja kyselevät lapsena, mutta itse olen tullut siihen ikään vasta nyt.

Janoan kaikkea uutta vihreää, sillä pienessäkin sirkkalehdessä on suurta toivoa. Sitä toivoa eivät voi riistää maan, maailman tai maatalouden murheet.

Toivo on tuonut tähän hetkeen halki pimeän ajan. Toivo on ollut sinnikästä riippumista siinä tiedossa, että valo voittaa. Toivo on voima, joka on saanut aamulla nousemaan ylös. Välillä on voinut vain hyräillä Jaakko Löytyn sanoin: Vieläkin toivon, vaikka täällä Toivoa ei näy ollenkaan.

Joku tuumaili, että ei voi sanoa olevansa uskovainen, mutta sopivalta sanalta tuntui toivovainen. Kaikki, jotka imevät uutta toivoa uudesta vihreästä, ovat toivovaisia.