Someron yhteismetsä osa evakkojen asutushistoriaa

Hävityt talvi- ja jatkosota merkitsivät kovaa todellisuutta suomalaisille. Rauhanehtojen mukaan muun muassa Karjalan alue jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Alue tyhjennettiin ja väestö siirrettiin Suomen puolelle kahteen otteeseen.

Varteenotettavina vaihtoehtoina poliitikot ja lehdistö olivat jopa pohtineet väestön jättämistä luovutetuille alueille tai siirtämistä Lapin lääniin, jossa siirtoväestölle tarjottiin suuria mahdollisuuksia. Pohjoinen alue oli maatalouden alituotantoaluetta.

Perustetun Karjalan Liiton edustajat eivät tyytyneet näihin ratkaisuihin, vaan kävivät valittamassa asiasta suoraan koko kansan presidentille Kyösti Kalliolle jo keväällä 1940. Karjalaiset vaativat yhtenäistä aluetta Etelä-Suomesta, missä luonto – pellot ja metsät muistuttivat menetettyjä kotiseutuja.

Lopullisen Pariisin rauhansopimuksen mukaan luovutettujen alueiden väestö 450 000 evakkoa, joista yli 300 000 karjalaista, asutettiin Suomen puolelle.

Asutusasiaintoimisto ASO johti maanhankintalain toimeenpanoa. Sen johdossa oli ylijohtajana Veikko Vennamo ja neuvottelukunnassa oli mukana Johannes Virolainen. Silloinen vänrikki Vennamo ja luutnantti Virolainen tutustuivat toisiinsa ensimmäisen kerran.

Tuleva presidentti Urho Kekkonen toimi sodan aikana valtiovarainministeriön alaisuuteen liitetyssä Siirtoväen Huollon Keskuksessa. Maanhankintalain mukaan valtio luovutti maata 45 prosenttia ja yksityiset 55 prosenttia.

Somerolle asutettiin alle 3 000 evakkoa, pääasiassa Muolaan, Vuoksenrannan, Kaukolan ja Uudenkirkon pitäjistä. Someron alueen tilojen perustamista johti 76. asutuslautakunta. Asutustilan koko oli 10–15 hehtaaria ja pienen kotitarvemetsän alle 10 hehtaaria.

Metsää oli niukalti. Siksi Hämeen ja Varsinais-Suomen raja-alueille syntyi kolme yhteismetsää: Mustiala, Riitala ja Somero. Osa siirtokarjalaisista kieltäytyi yhteismetsäomistuksesta, koska sitä pidettiin ideologisesti värittyneenä ”kolhoosimeininkinä”. Juuri oli pelastauduttu Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton puristuksesta, eikä katkeruus hellittänyt heti.

Sen sijaan moni suuri kantatila otti lunastuskorvauksina yhteismetsäosuuksia. Näitä tiloja on edelleen omistajina noin 30. Syntyneen Someron yhteismetsän pinta-ala oli 3 450 hehtaaria. Pääasialliset luovuttajat olivat valtio, Oy Finlayson-Forssa Ab, Kymi Osakeyhtiö ja Antti Ahlströmin Perilliset Oy.

Nykyään pinta-ala on vajaa 4 000 hehtaaria ja ranta-alueita alle 200 hehtaaria. Osakasomistajia on edelleen noin 250, somerolaisia ja kuusjokelaisia.

Someron yhteismetsä perustettiin Turun tarkastusoikeuden päätöksellä 21.9.1950 ja maanlunastuslautakunnan lopullinen arvioimispäätös valmistui vuoden 1953 alussa. Pitkä ja monimutkainen valituskierre saatiin katkaistuksi. Itselliset asutustilat ja yhteismetsä vietiin maarekisteriin vasta 1956.

Alkuaika oli raskasta korpivaellusta, jota valvoi Hämeen läänin maanviljelysseuran viranomaiset. Yhteismetsän valittu hoitokunta joutui jopa kunnioittavasti anomaan oman toimintansa käyttövarat Hämeenlinnasta. Seuran metsänhoitajat ja ”akronoomit” päättivät puukaupoista, valvoivat metsäkämpän rakentamista ja tekivät omia junttapaalukauppoja, joihin hoitokunnan oli vaikea puuttua.

Suuren metsän läheisyys liki pääkaupunkia toi tullessaan monia arvovieraita, poliitikkoja, virkamiehiä, opiskelijoita ja harjoittelijoita. Metsään pääsi nopeasti ja sieltä pääsi nopeasti pois.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli yhteismetsän vieraana vuoden 1962 toukokuussa. Mustien autojen letka toi muassaan vasta uudelleen valitun presidentin ja metsäalan ammattilaisia.

Reipasotteinen ja hyväntuulinen Kekkonen tutustui runsaan tunnin ajan metsätyömiesten oloihin ja palkkoihin. Lahjana hän jakoi ”niitä Kekkos-kuvalla” varustettuja sikareita.

Presidentin metsälenkki hakkuutyömaalle kävi myös roimasta urheilusta. Kepeästi hän ylitti kuorimattomat latvapropsit eli ”pientalonpojat tai vennamolaiset”. Vierailulla oli loppuhuipentuma, edustusauton rengas meni lähtöstartissa puhki. Kekkonen istui kivellä ja odotti.

Puunmyyntitulot ja lomatonttien vuokrat ovat yhteismetsän tulonmuodostuksen perusta, mutta yhteismetsän toimijat ja hoitokunta oivalsivat viekoittelevien ekosysteemipalvelujen houkutuksen jo 1970-luvun alussa, kun ”kämppäromantiikkaa ja halonhakkuuta” tarjottiin fyysisen kunnon kohentamiseen.

Rannikkovartioston merikarvialaisten ampumahiihtäjien voimatreenit tuottivat tulosta. Mauri Röppänen sai Sapporon (1972) talviolympialaisissa kilpaviestissä hopeaa.

Someron yhteismetsän kirjoitettu historia on kannanotto hoidetun metsän puolesta. Keskiössä on kasvava ja uudistuva metsä, jota raamittaa laaditut metsänhoitosuunnitelmat, oikeat hoitotoimenpiteet ja alan ammattilaiset.

Kirja julkaistaan syksyn osakaskokouksessa. Omistaja voi löytää omistamansa metsän ja lukea, missä se on.