Varoitus: Hiekka on polttavan kuumaa!

Poltin pari viikkoa sitten jalkapohjani niin pahasti, että sain muutaman rakkulan kantapäihin ja päkiöihin. Tapahtuneesta tuli mieleeni sanonta ”oppia kantapään kautta”. Opin konkreettisesti kantapään kautta, että hiekka voi täällä Saharan kainalossa olla toisinaan kirjaimellisesti polttavan kuumaa.

Elämä kehitysmaassa on paljon asioiden opettelua ja valmiutta muuttaa totuttuja tapoja. Kehitysmaissa ei useinkaan ole tahoa, josta voisi tiedustella vaikkapa tietyn metsäpolun tai tulvan valtaaman tien turvallisuutta. Paikalliset toki tuntevat maaston – olkoon vuoristoa taikka autiomaata – parhaiten, mutta heidän käsityksensä turvallisuudesta on usein erilainen kuin meidän länsimaissa kasvaneiden.

En ikinä unohda ensimmäistä pitkää vaellustamme Nepalissa. Päädyimme pienten lastemme kanssa alueelle, jossa oli vastikään ollut maanvyöryjä. Olen yhä kiitollinen, että selvisimme siitä hengissä. Taisinpa silloinkin oppia jotakin aivan kantapään kautta.

Samaan aikaan moni länsimaalainen kokee elämänsä laimeaksi. ”Mikään ei tunnu miltään.”

Ehkäpä meiltä puuttuvat tilaisuudet oppia elämän perusasioita kantapään kautta? Tilaisuudet ottaa ja kantaa vastuu.

Jos ei aina olisi tahoa, joka ilmoittaa jo etukäteen, mitä tapahtuu, jos valitsee tämän tai tuon polun tai jonne valittaa kaikesta elämän toimimattomuudesta, alkaisimmeko ottaa enemmän vastuuta asioista itse? Ajatella, kokeilla, tuntea itse. Löytää se oma tie. Olisiko elämä enemmän ”omaa”, jos siitä kantaisi itse enemmän vastuuta?

Minulla ei ole vastausta tähän, sillä totta vie kaipaan toisinaan itsekin kaikkia näitä tahoja, jotka ilmoittavat, mikä kulloinkin on järkevää ja mikä ei. Jäin miettimään, pitäisiköhän minun kirjoittaa otsikon varoitus kissankokoisin kirjaimin kylttiin ja viedä kyltti kyseiselle paikalle. Säästyisiköhän sillä yhdet jalkapohjat?