Itke se pois

Pirkko Fihlman teki Kantrin pyynnöstä itkun maaseudun ahdingolle. Löydät sen verkosta: maaseuduntulevaisuus.fi 

Itkuliina suojaa läsnäolijoita ja itkijää itseäänkin tyrskeiltä. 

Vaikeroiva itku sävähdyttää ja luo melankolista tunnelmaa. Ollaan Äänellä itkijät ry:n puheenjohtajan Pirkko Fihlmanin kotona.

Arkikielessä itkuvirsillä on usein kielteinen kaiku, joka yhdistetään ainaiseen valittamiseen. Sen Fihlman haluaa heti oikaista. ”Itkuvirsi on valituslaulu, ei valittamislaulu. Valitus on aina ulospäin. Se hakee muutosta.”

Ennen vanhaan itkuvirsillä oli tärkeä tehtävä esimerkiksi Raja-Karjalan kylissä ortodoksiväestön keskuudessa. Niitä laulettiin eron hetkellä, kuten häissä ja kuolemisen yhteydessä monipäiväisissä menoissa. Tällaisia itkuvirsiä kutsutaan riitti-itkuiksi.

Itkuilla oli toinenkin tehtävä. Nainen saattoi ennen vanhaa purkaa myös omia arkisia tuntojaan itkuvirsiin.

Hautajais- ja hääitkujen valitus on kaikonnut, mutta kiinnostus arkisiin itkuvirsiin, joiden tehtävänä on tunteiden ilmaisu ja niiden tuominen arkeen, on virinnyt uudelleen.

Fihlman on syntynyt Sortavalassa ennen sotia. Kun sota puhkesi, hänet lähetettiin Ruotsiin veljensä kanssa. Impilahdelta kotoisin oleva äiti ei ikinä puhunut itkuvirsistä.

Fihlmanin äidin isoäiti Outi-baba taas oli itkijä. Hän kävi kaikuvan louhikon luona vuodattamassa surunsa ääneen. Fihlmanin äiti seurasi usein isoäitiään metsään kuuntelemaan itkuvirsiä.

Tällaisia itkuja on kutsuttu tilapääitkuiksi, sillä niitä tehtiin tilanteen mukaan mistä tahansa tunteista. Itkuvirsien taito oli tärkeä naiselle, sillä usein nuoret tytöt naitiin vieraaseen sukuun, eikä miniän asema ollut tuolloin häävi. Ei ollut kenelle purkaa pahaa mieltään.

”Ennenvanhainen itkuvirsiperinne auttoi naisia voimaantumaan ja näkemään eteenpäin asioita, eivätkä he jääneet semmoiseen masentuneisuuteen ja epätoivoon, johon he varmasti naisina joutuvat monta kertaa”, Fihlman kertoo.

Fihlman törmäsi itkuvirsiin vasta myöhemmällä ikää, 1990-luvulla, kun hänen miehensä Ensio Fihlman kirjoitti näytelmää, johon tarvittiin itkijänainen. Ensio pyysi vaimoaan laulamaan itkun.

”Sanoin, että enhän minä osaa”, hän kertoo. ”Sitten sanoin, että jos saat tuon näytelmän tehtyä, niin kyllä minä yhden itkun opettelen.” Niin Fihlman opetteli itkemään itkun.

Ennen kuin hän uskalsi sitä esittää muille, hän halusi esittää sen äidilleen. Ihan kuin Outi-baba olisi itkenyt, sanoi äiti tyttärelleen.

”Äidin kannustus oli oikeastaan se, mikä sai minut tähän lähtemään”, Fihlman kertoo.

Fihlman selailee kansioitaan joissa on hänen tekemiään itkuja. Jotkin ovat jääneet kesken, toiset hän on esittänyt erilaisissa tilaisuuksissa.

Hän on tehnyt tilauksesta itkuja esimerkiksi tämän päivän naisille ja asunnottomille. Poikansa avioeron jälkeen hän teki itkuvirren pojalleen. Kasteitkuilla hän toivottaa uudet lapsenlapset sukuun tervetulleiksi. Nyt hän on tehnyt meille itkuvirren maaseudun ahdingosta.

79-vuotias Fihlman on käyttänyt itkuvirsiä elämässään hoitavana elementtinä. Hän on tehnyt itkun muun muassa rankasta sotalapsimatkastaan Ruotsiin. Sen esittäminen oli hänelle hyvin voimakas kokemus. ”Silloin tajusin, kuinka mahdottoman hoitava tällainen itku voi olla, kun syvältä nousee tunteita, joita ei ole koskaan sanonut ääneen.”

Hän on esittänyt itkuvirsiä monissa läheistensä hautajaisissa. Aikaisemmin uskottiin, että itkijöillä oli hallussaan tieto tuonpuoleisesta ja vainajien uskottiin kuulevan itkuvirsien melodiankielen. Itkijän tehtävä oli johdattaa sielu turvallisesti tuonelaan. Lisäksi kuolinitkuissa itkijänaiset tarjosivat kyläläisille tilaisuuden kollektiiviseen suremiseen.

Fihlman on kuolinitkuillaan saatellut hautaan sisaruksiaan, äitinsä ja viimeisimpänä miehensä, joka nukkui hiljattain pois.

Miehensä kuolinitkun tekeminen oli hänelle kova paikka. Kovin paikka, jossa Fihlman on koskaan esiintynyt, mutta samalla se oli hänelle myös kunniatehtävä.

”Lupasin hänelle, että itken kuolinitkun hänen arkkunsa äärensä kirkossa. Hän oli tehnyt itse sanat siihen.”

Itkuvirsillä on aina ollut kuulija. Olivat ne sitten metsän mäntyjä ja kuusia tai kylän väki. Nykyään äänellä itkemistä voi opetella itkukurssilla.

Itkuinnostus virisi 1990-luvun lopulla usealla taholla. Tuolloin Fihlmankin piti ensimmäisen itkuvirsikurssinsa.

Fihlman uskoo, että itkuvirsillä on annettavaa myös tämän päivän ihmisille. Ne laittavat pysähtymään hektisessä elämässä ja antamaan tunteille tilaa.

”Halutaan monta kertaa laittaa peitto päälle, ettei kukaan näe miltä minusta tuntuu. Lääkäritkin antavat vain pillereitä, että mieliala säilyy. Jollain tavalla pitäisi antaa mahdollisuus purkaa ne tunteet.”

Hänen opettamassaan itkuvirsitekniikassa on kyse ennen kaikkea itseilmaisusta, eikä niinkään kansanperinteen esittämisestä. Sen takia kielenäkin on suomi.

Kursseillaan hän on kuullut monenlaisia sanoituksia elämälle. ”Monta kertaa kursseilla on ollut tilanne se, että kun isä on kuollut, on jäänyt sanomatta sellaisia sanoja, jotka olisi pitänyt sanoa”, hän kertoo esimerkin.

Ryhmissä pidetään kuitenkin jalat maassa, eikä kovin syvälliseksikään tarvitse heittäytyä, jos siltä ei tunnu, hän haluaa korostaa. ”Olen aina sanonut, ettei tämä ole mitään terapiaa.” Aina ei myöskään tarvitse olla suru puserossa. Itkeä voi myös kiitosta ja muita positiivisia asioita.

Vanha karjalankielinen itkuvirsikieli on runollinen ja hämärä, täynnä kimurantteja sanakäänteitä ja kielikuvia. Niistä on koottu sanakirjakin. Aikalaiset kuulijat kuitenkin tunsivat ilmaisujen merkitykset.

”He osasivat tulkita sanan merkityksen tunteelle”, Fihlman kertoo.

”Vanha itku ja ne sanat ovat tämän päivän ihmiselle ihan vieraita, koska eihän me niitä ymmärretä.”

Tästä syystä hän itkuja tehdessään ensin sanoittaa tunteensa paperille, jonka jälkeen hän stilisoi tuntemuksensa itkukielelle.

Hän ei halua kuitenkaan kääntää itkuvirttään sanakirjan avulla, sillä kukaan ei ymmärtäisi häntä. Silloin tunne ei välittyisi yleisölle.

Tunteen välittyminen on itkijänaiselle hyvin tärkeää. ”Apeutumisen myötä itkijä vie tunnepolulle kuulijansa kokemaan surun, ilon ja kiitoksen tunteita.”

Sen takia monen surullisen itkuvirren esittäminen peräjälkeen on Fihlmanin mukaan itkijälle itselleenkin raskasta.

Äkkiseltään ajattelisi, että itkeminen apeuttaa vain lisää. Siihen Fihlmanilla on vastaus valmiina.

”Itkuvirttä pitää oikeastaan niin kauan pöyhiä, kunnes tulee valo kohti. Silloin tietää päässeensä eteenpäin. Pitää tavallaan löytää empaattinen puoli negatiivisesta asiasta, surusta, mistä on lähtenyt liikkeelle”, Fihlman selittää.

Vaikka muinaisen perinteen rituaalinen tehtävä on suurimmaksi osaksi kaikonnut ja kieli on vaihtunut, itkuvirret elävät silti tunteiden ilmaisukanavana. Ihan niin kuin Outi-baban aikaan.