LAITILAN KUKKO KIEKUU KAUAS

Moni muistaa vanhanajan tuotemerkit Messinan, La Ritan, Sitruuna-Soodan ja Rio Colan, jotka Laitilan Wirvoitusjuomatehdas on saanut käyttöönsä. Herra Hakkaraisen limonadi on Laitilan uudempaa tuotantoa. 

Laitilan Kukko Pils on Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan ykköstuote. Kun sitä alettiin valmistaa vuonna 2001, Suomessa ei ollut yhtään pilsin eli voimakkasti humaloidun täysmallasoluen tekijää. ”Koska kukaan ei juo sitä – niin selitettiin. Nyt Kukko Pils on Laitilan eniten myyty tuote”, kertoo Rami Aarikka.

Kukko Pilsin tarina kuvastaa hyvin Laitilan Wirvoitusjuomatehdasta. Yritys on lyhyen historiansa aikana tarttunut uusiin haasteisiin turhia jahkaamatta ja tehnyt sitä, minkä muut ovat lopettaneet. Ensin pistetty nimet papereihin ja vasta sitten mietitty, onko rahaa. Oltu kukkoina tunkiolla ja uskottu itseen.

Yrityksen ulkoinen ilme, retrohenkiset pakkaukset, linnunlaulunostalgiaa henkivät verkkosivut ja 50-luvun tyylinen mainonta, kätkevät taakseen nykyaikaiset tehdashallit, joihin yritetään sovittaa lisää panimolaitteita ja -linjoja tyydyttämään jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

”Täällä näyttää nyt pikemminkin metalliverstaalta kuin juomatehtaalta”, toimitusjohtaja selittää tehdaskier-

roksella pullojen kilistellessä pitkin uutta pakkauslinjaa.

Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan historia alkoi jo vuonna 1995, jolloin laitilalainen Markku Pilppula löysi vintiltä vanhan virvoitusjuomatehtaan jäämistöä ja keksi Pekka Siivosen, Jari Laihon ja Totti Salkon kanssa, että ruvetaan tekemään limonadia. Ensimmäinen hankinta oli käytetty sodastreameri raumalaiselta kirpputorilta. Kellään ei ollut tietoa alasta, mutta intoa sitäkin enemmän.

Monen mutkan kautta onnistuttiin kehittämään limonadi, mutta pullot ja korkit puuttuivat. Suomalaisella lasitehtaalla vain naureskeltiin tarvittaville määrille, 5 000 pulloa vuodessa, mutta Tsekeistä löytyi toimittaja. Suomi oli juuri voittanut jääkiekon MM-kultaa, ja sitä kautta löytyi yhteinen sävel. Tsekkiläiset lupasivat ottaa seuraavasta isosta erästä 50 000 pulloa sivuun suomalaisia varten.

”Kun minä tulin johtajaksi vuonna 1997, ensimmäistä pulloläjää oli vieläkin jäljellä”; Aarikka muistelee.

Miesten ajatus oli myydä juomia Laitilan munamarkkinoilla ja Vanhan Rauman kahviloissa. Mutta meni vain hetki, kun maine oli kiirinyt Lappeenrantaan asti. Sikäläinen kahvilanpitäjä tilasi Raumalla maistamiaan limuja itselleen myyntiin. Kiitolinjaan lastattiin kolme laatikollista pulloja. ”Siinä piti katteet olla kohdallaan, että logistiset kulut saatiin peitetyksi.”

Alkuun juomia valmistettiin Fazerin vanhassa munanporaamossa käsityönä etikettien liimausta myöten. Limonadien rinnalle tulivat vuonna 1997 Laitilan siiderit, sittemmin Oivat. Nimi Oiva tuli siitä, että siideriä valmistettiin alun perin Aki Kaurismäen Hotelli Oivalle omalla etiketillä.

Rami Aarikalla oli olut- ja viinitarvikeliite Vanhassa Raumassa. Aarikka luki paikallislehdestä Laitilan poikien touhuista ja lausui itse samassa lehdessä julki haaveensa olutpanimon perustamisesta.

Eipä aikaakaan, kun laitilalaiset tulivat kysymään Aarikalta, että ”terve, tuutko meille tekeen kaljaa?”

”Korjasin, että se on olutta ja se on kallista, mutta entä siideriä?”

Niinpä Aarikka marssi intoa puhkuen munanporaamoon – ”se oli järkyttävä paikka” – omenatiiviste

ja sokerit kainalossa, sotki siiderikeitoksen ja vei sen  oman saunan lauteille käymään.

Pekka Siivonen muutti tyttöystävänsä perässä Helsinkiin joulukuussa 1996, jolloin Aarikkaa kosittiin johtajaksi.

”Pistin liikkeeni siitä paikasta myyntiin. Virvoitusjuomatehtaan toimitusjohtaja kuulosti niin komealta titteliltä, että hirvitti.”

Aarikka sai avukseen kokeneita työntekijöitä ja munanporaamosta muutettiin konkurssin tehneen autokaupan kiinteistöön. Limu- ja siiderituotanto alkoi vauhdittua, mutta bisneksen makua kaivattiin.

Entä jos alettaisiin pakata siideriä tölkkiin?

Tölkkimyynnin osuus oli 90-luvulla vain muutama prosentti, mutta miehet päättivät, että tölkkilinjalle lähdetään. Tarvittiin lisää tilaa.

Valtatien varressa oleva punajuuripelto näytti sopivalta paikalta. Neljä ja puoli hehtaaria ei heti kävisi ahtaaksi. Rahaa ei ollut, mutta pantiin pystyyn osakeanti ja saatiin tontti osakkeita vastaan. Laitilan kaupunginisät uskoivat poikien puheisiin niin paljon, että rakensivat hallin, velaksi yhtiölle, mutta kuitenkin.

Rakennuslupa saatiin tammikuussa 2001, laitteet helmikuussa ja huhtikuun puolivälissä tölkkien oli määrä olla keskusliikkeiden varastossa. ”Siinä sitten päivät pullotettiin autokaupassa, illat siivottiin hallityömaalla nurkkia ja yöt harjoiteltiin tölkitystä”, Aarikka kertaa vauhdikasta menoa.

”Se oli rankkaa aikaa. Silloin opin, että pitää olla työajat ja lomat on pidettävä, jos meinaa jatkaa.”

Halliin hommattiin myös panimolaitteet jyväskyläläisestä panimosta. Rahaa ei vieläkään ollut, mutta osakkeet kelpasivat maksuksi. Ensimmäinen Kukko-pilsneri tuli syksyllä 2001 ravintoloiden hanamyyntiin.

Tarkoitus oli pitää Laitilassa vain tuotekehitys ja ulkoistaa oluen tuotanto. Suomessa alihankinta-ajatukselle naurettiin, mutta Ruotsista löytyi Munkbo bryggeri, jonka liikeidea oli tehdä olutta pelkästään muille.

”Toukokuussa 2002 saatiin ensimmäiset Kukot vähittäismyyntiin. Ensimmäiset viisi kuukautta meni hienosti, mutta sitten ruotsalaisfirma teki konkurssin.”

Mitä tehdä? Myyntisitoumukset oli tehty, joten olutta oli valmistettava.

Miehet saivat kuulla, että Ruotsin Jällivaarassa on juuri konkurssiin mennyt panimo. Ei muuta kuin seuraavaksi aamuksi lennot kohti pohjoista ja neuvottelemaan laitteista.

”Meitä kiinnosti vain panimo. Rahaa ei taaskaan ollut, joten teimme laitteista niin pienen tarjouksen kuin kehtasimme. Illalla otimme paikallista olutta ja promillien noustessa uho kasvoi. Puolenyön jälkeen päätimme esittää, että maksamme koko höskästä saman kuin eilen pelkistä panimolaitteista ja vastaus tarvitaan heti.”

Seuraavana päivänä laitilalaiset huomasivat olevansa ruotsalaispanimon omistajia. ”Eikä rahaa ollut taaskaan.”

Onneksi pankki oli myötämielinen. Pian Laitilan Sirppukujalle saapui kolmetoista rekallista tavaraa. ”Tuli kaikki mahdollinen muovikukkasia ja paskapapereita myöten”, Aarikka nauraa nyt, vaikka silloin ei naurattanut.

Panimo pystytettiin varaston nurkkaan, jolloin varastoa jäi vain sata neliötä. Se tarkoitti, että tehdasta oli heti pakko laajentaa. Urakoitsijalle toistettiin tuttu kysymys: paljonkos merkkaat osakkeita?

Laitilan oluen kysyntä kasvoi niin vauhdikkaasti, että Jällivaarasta hankitut laitteet alkoivat käydä pieniksi kesällä 2006. Nyt hankittiin saksalaista rautaa. ”Ja niinpä olimme kahden panimon loukussa.”

Sattuma puuttui taas peliin. Bolivialaiset oluenpanijat olivat nähneet Laitilasta kuvia netissä, soittivat ja tulivat ostoksille. ”Sieltä saapui kaksi äijää karvalakit päässä. Iso globaali toimija oli ostanut Bolivian viimeisen kotimaisen panimon ja vaihtanut johdon. Pojat halusivat perustaa oman panimon. Olivat kaksi päivää täällä ja ostivat puolen tehdasta. Perästä tuli sähköpostia, että myyttekö vielä pastörointilaitteen.”

Jos rahaa on pantu aiemmin menemään ennen kuin sitä on ollut, nyt sitä saatiin takaisin ennen kuin osattiin edes odottaa. Kaupat tehtiin vähän yli puolesta siitä tavarasta, mitä Jällivaarasta tuli, ja rahaa saatiin kaksi kertaa enemmän kuin maksettiin.

Punajuuripelto Laitilassa alkaa käydä pieneksi. Meneillään on jälleen hallilaajennus ja kesäksi tarvitaan vielä tyhjille tölkeille tuhannen neliön pressuhalli.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas on kasvanut yhden miehen nyrkkipajasta 34 työntekijän yritykseksi, jonka liikevaihto oli viime vuonna 8,7 miljoonaa euroa. Laitilan tehtaan lisäksi firmalla on kuuden hengen myyntikonttori Helsingissä.

Nopea kasvu on Aarikan mukaan huimannut päätä vain kerran. ”Kun liikevaihto vuonna 2000 oli 2,7 miljoonaa markkaa ja tehtiin vajaan 13 miljoonan markan investoinnit, niin silloin meinasi kääntyä vähän stressin puolelle. Riskit olivat isot.”

Yrityksen omavaraisuusaste on viime vuosina pysynyt hyvänä ja tulevaisuus näyttää valoisalta.

”Tähän asti on menty niin pitkälle kuin on päästy. Nyt ollaan jo niin isoja, että on mietitty rajoja. ”Pystymme tekemään 70 prosenttia Suomen siideristä, jos lyömme tilan täyteen siideritankkeja, ja 30 miljoonaa litraa olutta pienin lisäinvestoinnein. Me ollaan aina menty vastavirtaan. Pakattiin tölkkiin, kun muut meni pullon perässä, ja nyt taas satsataan lasipulloon. Ala on niin keskittynyt, että ruohonjuuritasolla on pikkasen tilaa – juuri sopivasti meille.”