Ihanat pionit

Pionien lajikirjo on suuri. Vanhoissa puutarhoissa kasvavia pioneja kannattaa vaalia, koska joukossa voi olla harvinaisuuksia. Kuvat: Säde Aarlahti 

Kukinnan jälkeen varsia komistavat kruunumaiset siementuppilot, jotka auttavat usein pionien tunnistamisessa. 

’Sarah Bernhardt’ on ollut yksi suosituimmista ja kauneimmista kiinanpioneista. Sen kukinnot ovat vahvasti kerrannaiset, ja pehmeän pinkinpunaiset. 

Kukkivaa pionia ei voi olla huomaamatta. Suuret värikkäät kukinnot kiinnittävät katseen kuin vahingossa, ja jos pionit osuvat kulkureitin varrelle, on lähes pakko hipaista terälehtien pehmeää massaa. Pallomaisten kukintojen vahva hehku tuo monelle mieleen muistoja vuosien takaa.

Tarha- ja jalopionit ovat kukoistaneet vanhoissa kukkatarhoissa usein niiden perustamisesta lähtien. Alun perin pioneja (Paeonia) kasvatettiin apteekkarien lääketarhoissa, joissa niitä kutsuttiin nimellä ”kaatuvaisen taudin juuri”. Kuitenkin jo 1800-luvun puolivälissä pioneille kehittyi tyystin toisenlainen merkitys, kun säätyläiset viehättyivät niiden koristeellisuudesta. Pioneja alettiin istuttaa näyttäviin kukkaryhmiin.

Vanhoilta ajoilta ovat säilyneet viljelyssä etenkin monet tarhapionit (Paeonia officinalis), jotka kasvavat vajaan metrin mittaan ja kukkivat useimmiten tummanpunaisin, joskus purppuraisin, vahvasti kerrotuin kukin.

Pionien todellinen kultakausi koitti kuitenkin vasta 1900-luvun alun vuosikymmeninä, jolloin jalopionin (P. lactiflora) eri lajikkeet saivat jalansijaa.

Juuri jalopionit, joita nykyisin kutsutaan kiinanpioneiksi, ovat monelle kaikkein rakkaimpia. Niiden olemus on tarhapioneja rotevampi ja kukat usein niin kookkaita, että kukinnosta muodostuu pullea pallo, kun se tarhapioneilla muistuttaa enemmän kukkuraista lautasta. Molempien pionien talvenkesto on hyvä, tosin pioneista kenties vahvimpana pidetään kuolanpionia (P. anomala), jonka uskotaan periytyvän suoraan siperialaisesta luonnonlajista.

Luonnonvaraisia pionilajeja on maailmassa yli kolmekymmentä. Niistä puolestaan on kehittynyt lukematon joukko puutarhoissa kasvatettavia koristelajikkeita. Monesti väitetään, että pionit voivat viettää vuosikausia kehittämättä ainuttakaan kukintonuppua. Oikeissa olosuhteissa pionit ovat kuitenkin varsin helppohoitoisia ja kiitollisia kukkijoita. Tärkeintä pionien menestymiselle on läpäisevä maa ja riittävä määrä aurinkoa.

Vesi ei syksylläkään saa jäädä seisomaan kasvualustan pintaan, ja varsinkin savisessa maassa on penkin pohjalla oltava riittävä ojitus. Useimmissa vanhoissa, pienelle mäennyppylälle tai etelänpuoleiseen rinteeseen rakennetuissa pihapiireissä olosuhteet ovat pioneille sopivia sellaisinaan.

Maan laadun suhteen useimmat pionit ovat melko sallivia. Parhaiten ne menestyvät hiekkavoittoisessa savimaassa, jossa kasvualustan syvyys on vähintään puoli metriä. Jos syvyyttä on muuten hankala saada tarpeeksi, kannattaa pioneille rakentaa kohopenkki, jossa ne viihtyvät erinomaisesti.

Turvetta pionipenkkiin lisätään vain vähän. Palanutta kompostimultaa toki voi lapioida penkin pohjalle – tällöin pionien lannoituksesta ei tarvitse huolehtia moneen, moneen vuoteen.

Paras aika pionien istuttamiseen on syksyllä, jolloin vanhojen pionien juurakoista voi myös erottaa jakopaloja uusille kasvupaikoille. Juurakko asetetaan istutuskuoppaan juuret kohtisuoraan alaspäin, kasvusilmut sisältävä kruunu ylöspäin siten, että silmukruunun päälle tulee 3–5 senttiä hiekkaista maata.

Yksi syy pionien kukkimattomuuteen saattaakin olla, että taimet on istutettu maahan liian syvään kuin varmistellen niiden talvenkestoa. Pakkasta pionit kestävät kuitenkin melko hyvin.

Säde Aarlahti