Psykoosi postilaatikolla

Olen aina ollut kiltti. Ehkä juuri sen vuoksi minua oli helppo kiusata. Enhän sanonut takaisin. Yritin vain olla entistä parempi työntekijä. Halusin jaksaa ja kestää. Olinhan unelmieni työpaikassa sosiaalialalla. Työ oli pienellä paikkakunnalla jotain uutta, ja olin työpaikkani ainut juuri siihen työhön koulutettu henkilö. Ehkä koulutus oli yksi tekijä kiusaamisessa?

Olin ollut toiveideni työpaikassa noin vuoden verran, kun kiusaaminen alkoi. Pikkuhiljaa tajusin, että alun ilo, luovuus ja innostus katosivat, ja tilalle tulivat riittämättömyyden tunteet, väsymys ja lopulta hyperventilaatiokohtaukset.

Kohtausten myötä aloin ensi kerran ymmärtää joutuneeni vakavan työpaikkakiusaamisen uhriksi. Kerroin siitä esimiehelleni, jonka reaktio oli tyrmäävä. Hän onnitteli minua, kun olen saanut kokea jotain niin voimallista kuin hyperventilaatiokohtaukset! Hänen käsittämätön suhtautumisensa oli omiaan heikentämään itsetuntoani entisestään.

Sama meno jatkui vuosien ajan. Kiusaajiani oli työpaikalla kaksi. Esimies oli kyllä tietoinen tästä, mutta antoi kaiken jatkua. Niin annoin minäkin. Joka päivä ja suoritin työni niin hyvin kuin taisin. Ironista kyllä, työssäni autoin muita kohtaamaan ongelmiaan. Silti en osannut auttaa itseäni. Tuntui kuin minut olisi heitetty vuolaaseen virtaan. Huudan apua rannalla pelastusrenkaan kanssa seisoskelijoille, mutta he eivät reagoi.

Aloin olla fyysisesti huonossa kunnossa. Hain hapuilevasti apua työterveyshoidosta, mutta en osannut selkeästi ilmaista itseäni. En löytänyt sanoja. Näin jälkikäteen tunnen katkeruutta. Kyllä ammattilaisen työterveyshoitajan olisi täytynyt nähdä tilani.

Jakauduin kahtia. Olin töissä reipas ja asiallinen. En ollut koskaan pois. Sain työstäni hyvää palautetta. Filmasin, minkä kerkesin, enkä antanut kenenkään nähdä pahaa oloani. Kaikki muuttui työpäivän jälkeen. Kun palasin kotiin, postilaatikon kohdalla muutuin toiseksi. Menin psykoosiin siinä kotiportilla joka päivä. Tulin harhaiseksi. Olin varma, että postilaatikossa odottaisi irtisanomisilmoitus töistä.

Kotona olin lamaantunut. Tahdoin vain kuolla. Mieheni hoiti kaikki arkiaskareet. Olin mielestäni jo kuollut, haisinkin kalmolta. Ihoni oli kylmä ja nihkeä. Maailmasta katosivat värit. Pyysin miestäni tappamaan minut ja hautaamaan jätesäkin sisällä pystyasentoon, tummanvihreään, sankkaan metsään. Vaikka kaikki värit ja äänet ja tuoksut olivat maailmastani kadonneet, tuon hautaamisen pystyin kuvittelemaan. Tunsin jo, miten maa ja neulaset painautuivat vartalooni ja miltä musta multa tuoksui.

Mieheni ei uskaltanut pakottaa minua hoitoon. Hän pelkäsi, että menettää minut. Hän mieluummin vain kesti elämää kanssani sellaisena kuin se oli. Hän oli ymmällään ja surullinen.

Käännekohtana paranemiselleni oli lopulta eräs kohtaaminen työympyröissä. Tapasin tutun ihmisen, joka sanoi: ’Minä olen huolissani sinusta.’ En muista tarkkaan keskustelumme sisältöä, mutta tilanteen vaikuttavuuden muistan. Kun koko maailmani oli ollut jo vuosien ajan väritön tai musta, kohtaamisemme oli valoisa. Se oli laatikon mallinen, valoisa kohta, ilman seiniä ja kattoa. Siihen mahduimme vain me kaksi ihmistä. Näin itseni pitkästä aikaa hyvässä valossa, ihmisenä.

Tämä kohtaamani henkilö näki, että elän elämääni kuin sikiöasennossa. Vaikka olen sosiaalialalla ja olin lukenut paljon ihmisten auttamisesta traumojen ja kriisien keskellä, itseäni en ollut osannut auttaa.

Ryhdistäydyin ja hain itselleni apua mielenterveystoimistosta. Onnekseni sain sieltä heti ammattitaitoista keskusteluterapiaa. Diagnoosi oli vakava masennus. Minulle tarjottiin myös mielialalääkitystä, mutta en halunnut sitä. Uudessa, ryhtiä saaneessa mielessäni ajattelin, että jos turvaudun lääkkeisiin, annan samalla kiusaajilleni periksi. En voi antaa heidän pakottaa minua käyttämään lääkkeitä. Onneksi myönnyin lopulta lääkehoitoon, sillä siitä oli paljon apua.

Kävin Kelan kuntoutuksissa muutaman kerran, mutta sairauslomalla en masennuksen vuoksi ollut kertaakaan. Aloin kuntoutua, enkä enää halunnut ottaa iskuja työpaikalla vastaan. Tuli se päivä, kun kuulin suustani tulevan sanat: Olet kohdellut minua epäasiallisesti. Se saa luvan loppua. Vien asian eteenpäin. Kohdistin sanat kiusaajalleni. Sen sanottuani tunsin kasvavani monen metrin mittaiseksi, suoraryhtiseksi kuin kuusi.

Vein kiusaamisasiaa työpaikalla pontevasti eteenpäin työterveyshuollon edustajan kanssa. Pikkuhiljaa esimies ja kiusaajat ymmärsivät, ettei minua voi enää kiusata. Olen niin vahva. Olemme edelleen samassa työyhteisössä, mutten työskentele kiusaajieni kanssa samassa ryhmässä. Kiusaamista he eivät koskaan tunnustaneet, eivät pystyneet empaattisuuteen. Tai ehkä he eivät koskaan tienneet, miten paljon minuun sattui.

Masennukseni, tai helvettini, kesti yli viisi vuotta. Lääkitystä käytin kaksi vuotta, terapiassa kävin pidempään. Nyt toimin mielenterveyskuntoutujien vertaisryhmäohjaajana. On ihanaa olla vertaistensa kanssa. Kunnioitan muiden tarinoita työuupumuksesta ja masennuksesta, olenhan itse käynyt niin syvällä. Myös mieheni lähti mukaan vapaaehtoistyöhön mielenterveyskuntoutujien parissa. Olen iäti kiitollinen, että hän jaksoi kanssani. Masennus oli joka päivä myös hänen elämässään.

Anun nimi on muutettu.