Flirttailua

Kolumni

HEIDI JAATINEN

Juhani Ahon syntymästä on kulunut 150 vuotta. Mieleeni muistuvat Aho-päivät Iisalmessa viitisen vuotta sitten. Aamupäivän luentojen jälkeen lähdimme retkelle Lapinlahden Väisälänmäelle. Olin retken nuorimpia osallistujia, bussi täyttyi iloisista eläkeläisistä. Perillä nousimme kepeästi polkua ylös, liikuntarajoitteisetkin autettiin mäen päälle. Mutta vasta näköalatornin ylätasanteella kansallismaisema pääsi oikeuksiinsa.

Äkkiä minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että torni heilui viimeisten kiivetessä ylös. Missään ei ollut ollut varoituskylttiä siitä, minkä määrän ihmisiä torni kesti kerralla. Rauhoitin itseäni kuuntelemalla toisten rupattelua. Varmaan tuo vieressä seisova eläkeläisrakennusmestarin näköinen mies huomauttaisi jotain, jos vaara olisi todellinen. Epäilemättä vilkas mielikuvitukseni vain aiheutti vaaran tunteen. Saatoin jo hengittää vapaammin, kunnes kuulin tuon entisen rakennusmestarin puhuvan vaimolleen. Mies epäili tornin kestävyyttä!

Jatkoin laskeutumista käsieni varassa. Pääsin tasanteelle.

Muutkin retkeläiset alkoivat laskeutua tornista. En kehdannut sanoa eläkeläisille, että minä, retken nuorin, en päässyt tornista omin jaloin alas. Niinpä seisoskelin paikallani ja juttelin vilkaasti joka ainoan minut ohittaneen retkeläisen kanssa samalla kun odotin sopivaa taukoa liukuakseni seuraavan porrasvälin alas.

Keskustelin kuin henkeni hädässä, annoin kaikkeni, kuuntelin tikkana retkeläisten muisteloja ja nauroin riehakkaasti sattumuksille. Ihmettelin, kuinka vähän minulla tavallisesti oli aikaa kanssaihmisille. Ei kai ystävällisyys paljon maksa?

Mutta Aho-päiviä seurasi jälkinäytös. Muutaman kuukauden kuluttua koulutoimiston sihteeri pysäytti minut kysymällä, olinko minä se viimekesäinen Väisälänmäen retkelle osallistunut kiuruvetinen pitkä opettajatar, joka oli pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin ja jutellut ja nauranut erään herrasmiehen kanssa?

Tämä leskimies oli alkanut ajatella kuluneiden kuukausien aikana yksinäisyyttään ja tullut siihen johtopäätökseen, että minä olin sopiva henkilö lievittämään sitä. Ja kun hän ei ollut muuta keinoa keksinyt, hän oli soittanut koulutoimiston sihteerille ja kuvaillut minua parhaansa mukaan.

Olin tietenkin hyvin otettu saamastani huomiosta ja totta kai myös muistavinani ryhdikkään herrasmiehen retkikunnan joukosta. Valitettavasti jouduin kuitenkin tuottamaan pettymyksen leskelle.

Mutta olin tyytyväinen siitä, että episodi sattui juuri Aho-päivillä. Ketä muuta taiteilijaa olisin paremmin voinut kunnioittaa rehdillä flirttailulla, jollen juuri Ahoa?