Homeloukussa

Eeva ja Tiiu Näreaho voivat parhaiten pakkasella, koska silloin ilmassa ei ole homeitiöitä. Heidän homeallergiansa takia perhe ei voi enää palata kosteusvauriosta kärsineeseen kotiinsa. ”Ei tästä ilman huumoria olisi selvitty”, Olli Näreaho sanoo. 

Evakkoaikana perhe on käynyt viettämässä aikaa vanhan kodin isolla pihalla. 

Ollin mukaan lapset ovat ottaneet jatkuvan muuttamisen hyvin. ”He ovat niin sopeutuvaisia.” 

Tiiu toivoo, että lapset saisivat vielä joskus omat huoneet, kuten vanhassa kodissa. ”Emme ole Jimin kanssa tottuneet yhteiseen sotkuun.” 

Kaikki vanhan kodin esineet ovat Näreahoille käyttökelvottomia, sillä ne aiheuttavat Eevalle oireita. 

Legot lojuvat lattialla siinä, mihin ne Jimiltä toissa kesänä jäivät. Viereisessä vinttikamarissa barbit odottavat, josko Tiiu vielä palaisi niillä leikkimään. Huonolta näyttää.

Viime elokuuhun asti aikomus oli kova: kotiin vielä palataan. Perheen isä Olli Näreaho kävi päivittäin töiden jälkeen talolla raivaamassa ja remontoimassa. Heitti roskiin ja siivosi, purki ja korjasi.

”Sitten alkoi tuntua, että ei tässä ole enää mitään järkeä. Touhu alkoi käydä henkisesti liian raskaaksi.”

Parikkalalaiset Näreahot ovat homepakolaisia, mutta paljon muutakin.

Jos ongelmia aiheuttaisi pelkkä home, kotiin paluu olisi varmasti vielä mahdollinen. Perheen äidin monikemikaaliherkkyyden takia talosta ei kuitenkaan saa heille enää asumiskelpoista. Ei voi tietää, aiheuttaako oireita muovimatto vai seinäpinnat, lastulevykaapit vai jokin muu. Siksi remontti tuntuu päättymättömältä suolta, johon uppoaisi loputtomasti rahaa.

”Meillä on talossa jo nyt niin paljon rahaa kiinni, ja uuden parikymmenen tonnin remontin jälkeenkin se voisi yhä olla meille käyttökelvoton”, Olli sanoo.

Ylipäänsä asunnot, joissa Ollin puoliso Eeva ei oireilisi, ovat kiven alla, ja samansuuntaisista vaivoista kärsii perheen tytär, Tiiu.

Oikeastaan Näreahoja koetellut tapahtumaketju sai alkunsa jo vuonna 2012, kun Tiiu aloitti päiväkodin, joten aloitetaan ihan alusta.

Elokuussa 2009 se löytyi. Eeva ja Olli Näreaho olivat etsineet ensiasuntoa vuoden. He halusivat kunnon pihalla varustetun omakotitalon, joka saisi olla persoonallinen, vanhakin. Lopulta sopiva kohde löytyi Eevan kotikunnasta, Parikkalasta.

”Meille se oli unelmakoti”, Eeva sanoo.

Rinteeseen 1950-luvulla rakennettu keltainen rintamamiestalo ei kaivannut kunnostusta, sillä se oli juuri remontoitu ja rakennustarkastaja oli sen hyväksi todennut.

”Koska kaikki oli uutta, meille sanottiin, ettei ole järkeä tehdä enää kuntotutkimusta.”

Kun talossa ei pitänyt olla mitään laitettavaa, pariskunta keskittyi pihan kunnostukseen.

Ensin kaatui ihmisen korkuinen heinikko, joka vaihtui kukkiin ja kasvimaahan. Sitten Olli tuunasi autokatoksesta terassin baaritiskeineen, ja myöhemmin pihaan nousi 70 neliön terassi ja palju.

”Ajatus oli, että se on koti, josta ei tarvitse luopua”, Olli sanoo.

”Alkuvuonna 2015 suunnittelimme, että rakennamme vielä pihasaunan. Onneksi emme sitä ehtineet toteuttaa”, Eeva lisää.

Kun Näreahot kahdeksan vuotta sitten ostivat talon, perheessä oli vasta yksi lapsi, nyt 11-vuotias Jimi. Muuttoa seuraavana vuonna syntyi Tiiu ja Eeva jäi kotiin.

Hoitovapaan jälkeen vuonna 2012 Tiiu meni päiväkotiin ja Eeva aloitti uudessa työpaikassa, fysioterapeuttina paikallisessa vanhustenkodissa. Siitä alkoi vuoden kestävä sairastelu.

Ensimmäinen poskiontelotulehdus tuli Eevalle viiden työpäivän jälkeen. Sen jälkeen niitä tuli jatkuvasti. Myös Tiiu alkoi kärsiä jatkuvista korvatulehduksista, keuhkoputkentulehduksista, ihotulehduksista ja ripulista, mutta antibiootit eivät tehonneet. Hän vuoti sekä verta että kudosnestettä, ja kesälläkin oli pidettävä käsineet kädessä. Lopulta Tiiun kasvoista kuoriutui iho pois.

”Siltä vuodelta ei ole edes kerhokuvaa, Tiiu oli niin kauhean näköinen”, Eeva sanoo.

Ihmiset ihmettelivät, miten lapsen atooppista ihottumaa ei saada kuriin, ja lääkäri epäili vain ruoka-aineallergiaa. Lopulta hän totesi, että lapsen kannattaa syödä vain mustikkaa ja kuusenkerkkää, koska ne eivät sisällä allergeenejä.

Kotona Tiiu ei jaksanut leikkiä, nukkui vain. Lopulta hän ei jaksanut kiivetä edes liukumäen portaita, koska hengästyi niin kovasti.

Sitä muistellessa äidin silmiin nousevat kyyneleet.

”Itkettää siksi, että soimaan itseäni. En ymmärrä, miksi emme tajunneet syytä. Tiiu oli niin kamalassa kunnossa.”

Päiväkodin henkilökunta sen keksi. He kysyivät, voisiko Tiiu kärsiä sisäilmaongelmista.

Kun Tiiu sitten vietiin parin kuukauden sisällä viidettä kertaa korvatulehduksen ja ihon takia lääkäriin, hän sai lähetteen lasten erikoislääkärille. Tämä totesi, että sairastelu on selvästi sisäilmaperäistä, ja Tiiu sai kiireellisen siirron uuteen päiväkotiin.

”Ihottuma alkoi parantua viikossa ja ruoka-aineallergiatkin vähenivät”, Olli kertoo.

Saman vuoden syksynä Eeva pääsi töihin väistötiloihin, ja hänenkin sairastelunsa loppui kuin seinään.

Altistuminen ehti kuitenkin aiheuttaa molemmille homeallergian, joka toi mukanaan muita allergioita ja monikemikaaliherkkyyden. Äiti ja tytär ovat kuin homekoiria: jos joku on hetkenkin oleillut homeisessa rakennuksessa, heidän nenänsä haistaa sen. Silmät kuivuvat ja ”sisälle tulee hassu olo”, kuten Tiiu sanoo.

”Se hassu olo tarkoittaa, että nielu puutuu ja rintaa painaa”, Eeva kuvailee.

Perheen kotitalo oli melkeinpä ainut paikka, jossa oireita ei tullut, kunnes he maaliskuussa 2015 olivat reissussa neljä päivää. Kotiin palaamisen jälkeen Eevan silmät alkoivat kuivua ja tuli hassu olo. Syy selvisi, kun Olli meni siivoamaan kellarivarastoa.

Kun Olli nosti pahvilaatikkoa, märkä pohja jäi kiinni lattiaan. Niin kävi toisellekin laatikolle. Kuinka kauan kosteus oli varastossa muhinut, sitä hän ei osaa sanoa, sillä osa pahvilaatikoista oli nököttänyt koskemattomina ainakin pari vuotta.

Siivoamisen myötä home pöllähti kellarikäytävään, jonka kautta on kulku saunatiloihin. Ilmeisesti itiöitä levisi rappukäytävän kautta asuintiloihin, sillä Eevan olo huononi ja Tiiukin alkoi oireilla.

Kun terveystarkastaja kävi vierailulla huhtikuussa, talon alla olevasta autotallista paljastui toinen pommi: edellisen asukkaan jättämän polttopuupinon alla hautui homehtunut sahanpurukasa. Kun Olli purki betonilattian, selvisi, että vain muutaman sentin valu oli tehty suoraan hiekkamaan päälle ilman minkäänlaista eristystä. Terveystarkastaja huomasi myös talon ilmastoinnissa puutteita.

Kesäkuussa talolla kävivät homekoirat ja asuinkerroksesta paljastui kaksi ilmavuotokohtaa. Heti sen jälkeen taloon tehtiin mittava ulkoremontti, mutta Eevan ja Tiiun oireet vain pahenivat.

Perhe muutti piharakennuksen kesähuoneeseen, ja suihkussa ja vaatepyykillä he kävivät sukulaisten luona. Ruuan he tekivät omassa keittiössä, kunnes Eeva heinäkuussa avasi kelmurullan ja jalat lähtivät alta.

Monikemikaaliherkkyyden puhkeamisen myötä alkoi evakkokierros. Lyhimmillään perhe asui samassa osoitteessa vain viisi päivää Eevan ja Tiiun oireiden takia.

Lopulta ystävän kautta löytyi asunto, jossa oli helppo hengittää: 42-neliöinen yksiö. Viisihenkinen perhe mahtui siihen sillä ajatuksella, että se on vain väliaikaista, koska kyllähän vanha koti saataisiin remontilla kuntoon.

Niissä neliöissä vierähti kuitenkin vuosi. Kotona käyminen aiheutti aina oireita, eikä mitään sieltä tuotuja tavaroita voinut käyttää.

Kun yksiön seinät vuoden asumisen jälkeen alkoivat kaatua päälle, Eeva ja Tiiu alkoivat koenukkua uusia asuntoja. Monessa talossa he eivät päässeet rappukäytävää pidemmälle.

Etsintä alkoi tuntua jo epätoivoiselta, kunnes he viime syksynä viettivät yön rivitalokolmiossa, ja aamulla Tiiu sanoi: ”Äiti, tämä otetaan.”

Olohuoneessa on sohva ja tv-taso, lastenhuoneessa kerrossänky ja kankainen maja. Sisustus on yksinkertainen, koska ikinä ei voi tietää, milloin uuden maton tai sohvatyynyt joutuu heittämään oireilun takia menemään.

Kun Olli tulee töistä, hän menee heti suihkuun. Lasten juostessa ovelle vastaan isän on hätistettävä heidät kauemmas. Halata voi vasta kotivaatteissa, ettei allergisoivia hajuja ja mahdollisia homeitiöitä pääse leviämään kotiin. Lapsillakin on koulu- ja kotivaatteet erikseen. Hajusteita perheessä ei ole käytetty aikoihin, ja koti siivotaan etikalla ja soodalla.

Olli käy vanhalla talolla yhä päivittäin, lämmittää ja laskee vesiä, jotta talo pysyy nykyisessä kunnossaan. Sieltä palatessa odottaa uusi vaatteiden vaihto ja suihku. Jos hän lähtee illalla harrastamaan, sama ruljanssi on suoritettava kolmannen kerran.

Nyt tilanne on kuitenkin hyvä, hän huomauttaa.

Kun Eevan oireet olivat pahimmillaan, Ollin piti säilyttää työvaatteita peltiämpärissä ulkoeteisessä. Nyt Eeva voi käyttää jo yhtä deodoranttia ja shampoota, ja kaupassa käyminenkin onnistuu ilman kohtausta.

”Pahimmassa vaiheessa kaupan hajut saivat jalat veteliksi ja puheen puuroutumaan. Jos tuli tuttuja vastaan, en meinannut saada sanaa suustani. Minun luultiin varmasti olevan humalassa.”

Läheinen ystävä tunnusti hiljattain, että kyllä hän alkuun ajatteli Eevan tulleen hulluksi. Niin älyttömältä oireilu kuulosti. Lääkäritkin ovat epäilleet paniikkihäiriötä, ja kylällä huhutaan yhä, että ongelma on vain Eevan korvien välissä.

”Ei tätä voi ymmärtää kuin sellainen, joka on kokenut saman.”

Onneksi sellainen löytyy lähipiiristä. Myös Eevan paras ystävä kärsii monikemikaaliherkkyydestä, joka on puhjennut homeelle altistumisen myötä. Ystävykset opiskelivat Lappeenrannassa samassa oppilaitoksessa, asuivat samassa opiskelija-asunnossa ja työskentelivät Parikkalassa samassa vanhustenkodissa.

”Olemme keränneet altisteita samoista paikoista, ja hänenkin lapsensa kärsii samasta. Yhdessä hakkaamme päätämme seinään.”

Perheen tilanne on raskas myös taloudellisesti. Näreahoilla on 100 000 euroa asunto- ja remonttilainaa ja sen päälle kolmion vuokra. Pahimmillaan he ovat maksaneet kolmea asuntoa yhtä aikaa, kun ovat joutuneet vaihtamaan vuokra-asuntoa äkillisesti oireiden takia.

Mutta voisi olla pahemminkin, he toteavat.

”Vaikka maksamme lainaa tyhjästä, meillä on kuitenkin koko ajan ollut katto pään päällä, eikä meidän tarvitse asua hometalossa. Pahimmillaan ihmiset eivät pääse kotoa evakkoon”, Olli huomauttaa.

Perheen nuorimmainen, Elmo, syntyi kesällä 2014, ja Eeva on ollut koko homekriisin ajan hoitovapaalla. Taloudellisesti se on kiristänyt tilannetta entisestään, mutta perhe kokee hoitovapaan pelastukseksi.

”Koska olen voinut olla kotona, elämämme on pysynyt edes jokseenkin normaalina.”

Ainoan taloudellisen avun Näreahot saivat seurakunnalta: 1600 euroa korvamerkittyä rahaa huonekaluihin.

Muuten sisäilmaongelmien aiheuttamiin taloudellisiin menetyksiin on lähes mahdoton saada korvauksia. Kela ei tunnista homesairauksia, ja vakuutusyhtiö korvaa vain äkillisistä tuhoista aiheutuneet menetykset. Sellainen olisi tulipalo tai äkillinen vesivahinko.

”Menetimme kaiken, kuten tulipalon kohdanneet perheetkin, mutta me vain emme saa mitään korvauksia”, Eeva sanoo.

”Monesti on käynyt mielessä, että tulipalo olisi ollut lottovoitto.”

Kesällä perhe vietti paljon aikaa vanhan kodin pihalla: grillasi ja lekotteli paljussa, teki pihatöitä ja saunoi telttasaunassa. Se oli jo osaltaan luopumistyötä.

Purkaa he eivät taloa haluaisi, sillä myymällä saisi edes osan taloon laitetuista rahoista takaisin. Eeva painottaa, että mahdollisiin talokauppoihin ryhtyessään he haluavat olla täysin avoimia rakennuksen epäkohdista.

”Homepesulla talon saisi kuntoon, mutta Eevan ja Tiiun kemikaaliallergian takia siitä ei ole meille hyötyä”, Olli huomauttaa.

Nykyisen kodin perhe kokee väliaikaiseksi ratkaisuksi, mutta enää he eivät haaveile omakotitalosta. Riittäisi, kun kaikkien kolmen lapsen ei tarvitsisi jakaa samaa huonetta.

”Unelmakodin kriteerit ovat muuttuneet. Vaikka oma puutarha olisi kiva, terveys menee etusijalle”, Olli sanoo.

Eeva on pitänyt huolen, ettei perheen ongelmia hyssytellä. Siksi hän on kertonut tilanteesta avoimesti sekä kylällä että Facebookissa. Välillä Olli toppuuttelee ja muistuttaa, että kaikki sairastelu ei johdu homeesta. ”Jos lapsi oksentaa, kyse voi olla ihan vain mahataudista.”

Hänestäkin on silti hyvä, että homeallergiasta puhutaan. ”Jos muut vanhemmat havahtuisivat lapsen oireilun syihin meitä aiemmin.”

Päiväkoti, jossa Tiiu sairastui, on sittemmin remontoitu sisäilmaongelmien takia. Syksyllä tyttö aloittaa koulun, jossa on Eevan mukaan myös havaittu sisäilmaongelmia. Vanhemmat yrittävät kuitenkin olla stressaamatta siitä etukäteen, sillä vastoinkäymiset ovat opettaneet elämään päivä kerrallaan.

Epätoivoisimpina hetkinä perhe on pyrkinyt muistamaan Eevan isän antaman neuvon: Ei saa katkeroitua.