Pimeä sisälläni

Mielipide

19.8.201116:00

Kolumni

Mia Palokallio

Se tuntui sormenpäissä asti. Raivostumisen tuoma adrenaliini viipyili tärisevässä olemuksessa pitkään.

Kiireinen aamu, kaksi tarhaikäistä ja väsynyt äiti. Tuskallinen pukemistaistelu tiukasti vastaanhangoittelevan uhmaikäisen kanssa. Kun kaikilla kolmella on ulkovaatteet vihdoin päällä ja hiki valuu selkää pitkin, taistelutahtoinen sisupussi keksiikin riisuutua nopeasti: vaatekappaleet lentelevät pitkin eteistä ja äidiltä palaa käämit.

Pelottavia, väkivaltaisia tunteita on pakko päästä pakoon. Niinpä raivostunut ja uupunut äiti sulkeutuu hetkeksi makuuhuoneeseen ulvomaan epätoivoaan ja ottamaan aikalisän.

Sitten pukeminen sujuukin nopeasti. Matkalla päiväkotiin jutellaan, mikä meni pieleen ja miksi äiti suuttui niin hirveästi. Uhmaikäinen ymmärtää olleensa kohtuuton ja pyytää vilpittömästi anteeksi.

Vaikka tuosta pimeästä talviaamusta on pitkälti toistakymmentä vuotta aikaa, muisto on yhä vahva. Epätoivo, musta hyöky mielessä ja suonissa kiehuva raivo. Miten lähellä olikaan...

Vanhemmuuden pimeästä puolesta ei ole mukavaa puhua. Siitä, että vanhemmuus tuo suunnattoman rakkauden lisäksi väistämättä myös väkeviä raivon tunteita. Noiden mustien tunteiden kanssa pärjäämiseen meille antaa neuvoja Raisa Cacciatore (s.16.)

Lapsella on oikeus turvallisiin vanhempiin. Siihen, ettei tarvitse pelätä, vaikka itse olisikin kohtuuton.

Pimeyttä on varmasti meissä jokaisessa. Mutta onneksi myös rutkasti rakkautta ja valoa.