Meillä kohkotetaan designista, mutta rakennuksissa ei juuri kauneutta näe

Helsingissä kohkotetaan parhaillaan designistä. On Design-viikkoa ja Habitarea ja Design Helsinkiä.

Ihmisten kielellä design tarkoittaa sitä, että suunnitellaan tavaraa, jota kuluttajat voisivat ostaa ja katsoa sitten 50 vuoden päästä, että tuliko hankittua klassikko vai taas vähän lisää kaatopaikan täytettä.

Eipä siinä. Onhan se hyvä, että maailmassa edes pyritään tekemään jotain sellaista, joka kestäisi hieman kvartaalia kauemmin.

Vanhan talon hankkineena ajattelen olevani tällaisen design-aarteen omistaja, vaikka sitä ei mistään kiiltäväpintaisesta julkaisusta löydäkään. Mutta onhan talon jokainen alkuperäisosa käsin tehty ja taottu, jonkun menneen piirtäjän kynästä syntynyt.

Kesäisellä Milanon-matkalla ihastelin sikäläisiä vanhoja taloja. Käsityskyvyn ylittävää D´uomon katedraalia, ikivanhoja kivitaloja joissa yhä asutaan, elegantteja uusrakennuksia, joiden ulokkeet pursuivat vihreää ja puita (!).

Kaikkialla huokui sitoutuminen roomalaisen arkkitehdin Vitruviuksen (s. 70 jKr.) kolmeen pyhään periaatteeseen: kestävyyteen, käytännöllisyyteen, kauneuteen.

Meillä nämä nyrkkisäännöt näkyvät niissä harvoissa vanhan rakentamisen saarekkeissa, joita vielä löytyy. Muutama yksittäinen rakennus tai kortteli, Vanha Porvoo, Loviisa ja muutamat ruukkialueet vetävät joka kesä tuhansia turisteja, jotka huokailevat ihastuksesta vanhojen talojen edessä. Olisipa vielä tällaista!

Vaan kun ei. Suomi on karmaisevan rumien laatikoiden ja halpiselementtien kultamaa, jossa ulkonäöltään kunnianhimoisia tai edes keskinkertaisia ratkaisuja saa hakemalla hakea.

Yksittäisiä helmiä löytyy, mutta ajelu minkä tahansa taajaman läpi osoittaa, että mitään rakennusten keskinäistä harmoniaa ei edes yritetä suunnitella. Vitruvius ei näillä lakeuksilla pääse pätemään!

Onkin häkellyttävää, miten välinpitämättömästi meillä suhtaudutaan yhteisen maiseman estetiikkaan. Olemme metsäkansaa, mutta ovatko silmämmekin tosiaan umpipuuta? Miksi alistumme ruman ylistykselle?

Rahaan on tietenkin aina helppo vedota, mutta siitä ei ole kyse ainakaan jättiketjujen ja keskusliikkeiden kohdalla. Niiden ja kaavoittajien ansiota kun on, että Suomen jokainen kirkonkylä on täytetty silmää särkevillä kuluttajakarjasuojilla ja muulla epäarkkitehtuurilla.

Toki nykyihmisen tarpeet ovat erilaiset kuin 2 000 vuotta sitten. Ennen suurinta kylällä oli kirkko, nyt kulutustemppelit. Mutta olisiko täysin mahdoton idea tehdä näistäkin rakennuksista edes inauksen sopusuhtaisempia tai viimeistellympiä? Lisätä sitä kauneutta, mitä Vitruvius kehtasi peräänkuuluttaa?

Makuasia toki, mutta kuinka moni äänestäisi paikkakuntansa gigahypermarketin sen kauneimmaksi rakennukseksi? Kuka nauttii siitä, että vanhat rakennukset on jyrätty ja paikalle on pystytetty kurassa kieritetyn pitsataikinan näköisestä materiaalista tehtyjä, purettavaksi syntyneitä rimpuloita?

Me olemme ylpeitä design-perinnöstämme, mutta miten se näkyy yhtään missään? Finlandia-talossa ja Unikko-kuosilla varustetuissa suksisauvoissa, ja siinäpä se.

Taannoin törmäsin hirsitalovalmistajaan, jonka mallistoa puffattiin nimellä Glass House, lasitalo. Voiko design-itsetunto enää alemmaksi valua?

En tarkoita, että maa pitäisi täyttää menneiden vuosisatojen rakennusreplikoilla. Niitähän ei meillä edes saa rakentaa.

Muutama vuosi sitten Katajanokan ainutlaatuiselle jugend-alueelle kiellettiin tekemästä puretun tilalle näköistaloa syystä, jota ei ymmärrä, jos ei ole arkkitehtuurin yliprofessori. Niinpä paikalle nousi kolho nykyrakennus, jonka rakennusvirheistä voisi kirjoittaa kirjan.

Ja kyllä, vedän tähän mukaan myös ruotsalaiset. Luova johtaja Timo Kiuru kirjoitti kirjassaan The lonely creative, että ruotsalaisille estetiikka on kaikki kaikessa – myös rakentamisessa. Ensin tehdään kaunista, ja sitten vasta sisältö.

Me insinööriuskovaiset voimme naureskella tälle, mutta kun katsoo Ruotsin kokoonsa nähden uskomatonta vientivitaalisuutta, hymy hyytyy. Markkinoinnissa mennään ulkonäkö edellä, mikä meillä ei ole mitään muuta kuin turhamaisuuden syntiä.

Mutta takaisin perustarinaan, yhteiseen rakennettuun ympäristöömme.

Kun nykyisin puhutaan paljon yritysvastuusta, peräänkuuluttaisin myös esteettistä vastuullisuutta. Isot rakennuttajat tunkevat jokaisen visuaaliseen maisemaan, joten tätä näkökulmaa pitäisi valvoa samanlaisella intohimolla kuin rakentamisen teknisiä vaatimuksia.

Ympäristöllä on yhteys yleiseen hyvinvointiin. Maalaisjärjellä tämä tuntuu itsestään selvältä, mutta nyt asiaa on myös ensimmäistä kertaa laajemmin tutkittu. Tutkijat vetivät tulokset yhteen arvostetussa Nature-tiedejulkaisussa näillä loppusanoilla:

”Tutkimuksemme on tärkeä askel sen todistamisessa, että ympäristöillä ja niiden suhteen tehtävillä päätöksillä, joille altistumme päivittäin, saattaa olla seurauksia ihmisten jokapäiväisen onnellisuuden suhteen.”

Joten: kauniimpia laatikoita maisemaan, kiitos.

Kolumni on julkaistu elokuun Kantrissa.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva muutosvalmentaja, puhuja ja kirjoittaja, joka ajaa viikonlopuiksi maalle.