Mitä meistä jää?
Olen täällä tuskaillut tietokoneaparaatin kanssa. Noin kymmenen vuotta sitten hankittu bittiläjä alkoi yskiä viimeisiään ja oli pakko ostaa uusi ykkösnollalaatikko työhuoneen nurkkahan.
Viikko sitä on nyt kaverin kanssa siunailtu, tiedostoja vanhasta koneesta on siirrelty, asetuksia muutettu. Onnistuminen on hyvää ja huonoa.
Ajantaju tietokonemaailmaan on avartunut. Jos homma kestää normaalisti minuutin, se sama aika läppäriongelmaa ratkoessa kestää puoli tuntia.
Kymmenen minuutin työ kestää neljä tuntia. Tunnin työ kaksi päivää ja päivän työ ei valmistu koskaan.
Voin kertoa, ”rakastan” näitä rakkineita!
Tämän ihanan tietojensiirtoviikon aikana on tullut monesti mieleen: Mitä meistä jää jäljelle?
Mitä on jäljellä, kun arkeologit tuhannen vuoden päästä avaavat vaikkapa asuinpaikkani raunioita? Ei mitään!
Tästä tietokoneyhteiskunnasta ei jää jäljelle kuin epämääräisiä piikasoja ja muovisia läpysköjä, joissa on jotakin epämääräistä tietokonekieltä, kieltä jota yritetään avata – tuloksetta.
Nykyään kaikki tärkeät tiedot, valokuvat, tekstit ja sähköpostit ovat yhden rakkineen takana. Yksi huono päivä, ja menetät elämäsi bittiavaruuteen.
Sain sen konkreettisesti kokea, kun hartaudella säästämäni sähköpostit vuodesta 2007 asti katosivat tietämättömiin. Kymmenen tuhatta ”tärkeää” viestiä katosi, samoin kaikki osoitteet, ajat ja aikataulut.
Hetkisen siinä tuumasi, pahaltakin tuntui. Siinä vilahtivat vuodet, niitä en takaisin saa.
Valokuvia oli koneellani tuhansia, niistä neljäsosa on edelleen jossakin kovalevyjen sekamelskassa. Neljäsosa tärkeistä tapahtumista, aurinkoisista hymyistä, arjesta, juhlasta, luonnon kauneudesta. Mitä helevetin järkeä tässä on?
Meidän ajalta ei kukaan löydä äidin rakkauskirjenippua ullakolta, runoja nuoruudesta, päiväkirjaa menneestä. Elämämme on vain ykkösiä ja nollia piikiekkolevyllä, jota lasersäde väsymättä tutkii ja tallentaa.
Tätä tekstiä naputtelen nyt uudella koneella ja tallennan sen tiedostoihin. Onneksi Kantri-lehti saapuu paperina, konkreettisena asiana, jota voin hypistellä, pitää ja tuntea. Sen voi arkistoida ja olla varma siitä, ettei se katoa vaikka kuinka hosuisin imurin kanssa lipaston alla.
Tässä digimaailmassa ihminen tahtoo jotakin todellista, elävää ja sielukasta!
En voi käsittää tuota Facebookiakaan. Se on oiva mainostusväline kaikille tekemisille, mutta ihmisten hyvinvoinnin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä! Ette ole sen onnellisempia, vaikka olettekin koko ajan jonkun tietoisuudessa, ja tiedätte niiden kahdensadan kaverinne puuhailut.
Robotit pärjäisivät tällä tiedonsiirrolla, me emme ole onneksi robotteja.
Ihmiset kaipaavat kosketusta, silmiin katsomista, tunnetta yhteenkuuluvuudesta, sielujen sympatiaa. Unohtakaa seuraava sosialistimediapäivitys ja kutsukaa se yksi oikea ystävä kahville. Se on vanhanaikaista, mutta väitän että pirun terveellistä!
Huh, mikä saarna. Tämä rakkines saa sapen kiehumaan.
Alakaan nyt väsäämään saunajakkaraa. Sellaasta paksusta puusta tehtyä, jossa on rankapuusta jalaat. Koverran liimaliitokset, kiilaan ne puukiiloilla. Vahaan sen puuvahalla. Pohjaan kirjoitan päivämäärän ja tekijän ja miksi jakkaran väsäsin.
Laitan se pihasaunan löylyhuoneeseen. Siihen isän ja isoisän tekemien saunajakkaroiden viereen.
Se minusta jääköön tuleville sukupolville ja olen siitä armottoman onnellinen!
Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat


