Valtion kossua

Keskustelu Altiasta on vellonut vilkkaana viime kuukausina. Eduskunta antoi hallitukselle kesäkuussa valtuudet luopua valtionyhtiön enemmistöomistajuudesta.

Päätös herätti tuoreeltaan huolta. Kysyttiin, säilyykö Altian tuotanto verotuloineen jatkossakin kotimaassa vai valuuko se mahdollisesti ulkomaisen ostajan taskussa valtakunnan rajojen ulkopuolelle.

Altian myyntiaikeet ovat keränneet Arkadianmäellä sekä kannatusta että vastustusta yli puoluerajojen. Kyseinen valtionyhtiö on joutunut useiden kansanedustajien hampaisiin ensisijaisesti siksi, että se valmistaa, markkinoi ja myy alkoholijuomia.

Lainsäätäjien logiikkaa on tavoitetasolla helppo seurata. Eittämättä on paradoksaalista, että valtio pyrkii samanaikaisesti sekä maksimoimaan omistamansa yhtiön viinanmyynnin että taistelemaan alkoholista aiheutuvia moninaisia kansantaloudellisia ja -terveydellisiä haittoja vastaan.

Viinatehdasta lahtaavien poliitikkojen tavoitteet ovat oikeansuuntaiset, mutta keinot valitettavan väärät.

Pitkälle menevä sääntely ja alkoholin kriminalisointi ei historiallisesti ole Suomessa toiminut.

1910-luvun lopulta 1930-luvulle voimassa ollut kieltolaki ei suomalaisten ryyppäämistä hillinnyt. Alkoholin kulutus päinvastoin lisääntyi. Syntyi kokonainen laittomien viinatrokareiden ammattikunta.

Kieltolaista seuranneet ongelmat pyrittiin saamaan hallintaan siirtämällä viinan valmistus, markkinointi ja myynti samoihin käsiin. Alko aloitti toimintansa vuonna 1932, kun eduskunta kumosi kieltolain.

Tänä päivänä valtiollisella omistajuudella voidaan niin haluttaessa taata tuotannon säilyminen maassa sekä verokertymän kanavoituminen jatkossakin Suomeen. Se, että kossua valmistetaan 2020-luvulla saksalaisten tai amerikkalaisten toimesta, ei juoppoutta pohjolasta poista.

Omistajuudella on merkitystä, kun taloudelliset resurssit niukkenevat. Mikäli side omistettavaan kohteeseen on puhtaasti taloudellinen, saattaa tuotanto herkästi kaikota maan rajojen ulkopuolelle paremman tuloksen toivossa.

Lähihistoriasta löytyy esimerkkejä epäonnistuneista valtiollisen omistuksen myyntihankkeista. Esimerkiksi Kemira Grow How’n kauppaaminen alihinnalla norjalaisille on yleisesti tunnustettu suuren mittaluokan virheeksi.

Suomessa on vallalla sellainen henki, että valtion omistajuutta ollaan taloudellisen tehokkuuden tavoittelun nimissä karsimassa. Ideologissävytteisen myynti-innon sijaan kannattaisi aina tapauskohtaisesti miettiä, voisiko poliittinen määräysvalta päinvastoin tuoda joskus lisäarvoa toimintaan.

On käytävä keskustelua siitä, missä kulkevat valtion strategisen omistajuuden rajat. Esimerkiksi huoltovarmuudesta on kyettävä huolehtimaan joka tilanteessa.

Juuri strategisessa omistuksessa on valtiollisen läsnäolon minimitaso. Kansantalouden tarpoessa pitkittyneen taantuman polulla ei lypsävien lehmien lahtaaminen pikavoittojen toivossa liene liioin viisasta.

Viinan valmistus ei tietenkään lukeudu valtion strategisen omistajuuden ydinalueisiin, mutta Altian tapauksessa myönteiset alue-, työ- ja talouspoliittiset vaikutukset koko Suomeen ovat huomattavia.

Altian Koskenkorvan tehtaan alueellinen vaikutus Etelä-Pohjanmaalle on merkittävä, noin prosenttiyksikön luokkaa koko maakunnan bruttokansantuotteesta.

Koskenkorvan biojalostamoon, josta valmistuu etanolin lisäksi myös tärkkelystä, rehuviljoja sekä hiilidioksidia, virtaa viidennes kaikesta Suomen ohrasta.

Altia omistaa tehtaita myös Nurmijärven Rajamäessä. Välilliset työllisyysvaikutukset sekä vaikutukset kotimaiseen maatalouteen ovat merkittäviä valtakunnallisesti.

Altian pitäminen valtion omistuksessa olisi turvallisin vaihtoehto nykytilanteessa. Mikäli valtionyhtiöstä hallituksen aikeiden mukaisesti kuitenkin luovutaan, tulisi huolehtia siitä, että omistajuus säilyy kotimaisissa käsissä.

Etelä-Pohjanmaalla liikkuu kosolti pääomia yksityisessä liiketoiminnassa. Voisivatko esimerkiksi maakunnan sijoittajat ja tuottajaosuuskunnat muodostaa tiukan paikan tullen yhteenliittymän, joka omistaisi Altiasta merkittävän siivun?