Minäkin kärsin kaupungissa

Männä viikolla satuin hymyilemään samalta asemalta lähijunaan nousevalle rollaattorimiehelle, kun hän tuhisi "pysähdy tok" -käskyä ohi vieriville vaunuille.

Ilmeisesti hymyilystäni rohkaistuneena mies intoutui parin pysäkinvälin ajan ja yhden penkkirivin takaa heittämään minulle tarinaa.

Ensimmäinen kommentti oli: Oletko kuullut sitä, että "pysähdy tok, kohta on Suonenjok".

Vastasin toki kuulleeni, ja tämä Empuksi esittäytynyt mies kertoi olevansa lähtöisin Suonenjoelta.

"Mutta olen ollut irtolaisena täällä maailmalla jo 40 vuotta", hän lausahti.

Ymmärsin häntä. Itse olen ollut irtolaisena yli 30 vuotta. Vantaalla asun, mutta aina sanon olevani Ilomantsista.

Kun kerroin syntymäpaikkani Empulle, hän totesi, että arvata saattoikin, että maalta olen lähtöisin.

"Kyllä koira koiran tuntee", siteerasin puolestani hänelle vanhaa sanontaa.

Empun mukaan ne ankeimmat kaupunkilaiset vain möllöttelevät synkeänä, kun heille yrittää puhua.

Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on sinänsä vanhanaikaista ja väsynyttä touhua – syyllistyivätpä siihen sitten maalaiset tai kaupunkilaiset. Täydellistä onnen auvolaahan ei ole missään, joka paikassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Sitä paitsi kaupunkilaisista iso osa on entisiä maalaisia. Itsekin olen tyytyväinen siihen, että olen oppinut tuntemaan molemmat ympäristöt.

Totta silti on, että jokin meitä kaupungistuneita muuttaa. Ellemme ole suoranaisessa iskemistouhussa, väistämme toistemme katsetta, kierrämme kaukaa.

Sille on selityksensä.

Maaseutuvisahdukselta pöryyttäessäni kuuntelin Radio Suomen Ajantasa-ohjelmaa (1.8.) ja siinä Margit Sjöroosia, joka suunnittelee aistiystävällisiä ja stressiä vähentäviä työympäristöjä ja koteja.

Sjöroos kertoi, että tutkimusten mukaan kaupunkilaisilla on erilainen amygdala eli mantelitumake kuin maaseutuihmisillä. Kaupunkilaisten tumake on ylikuormittunut ympäristön stressitekijöistä, kuten isoista väkijoukoista, korkeista rakennuksista, runsaista aistiärsykkeistä, liikenteestä ja melusta. Hänestä kaupunkilaisilla on siksi enemmän ahdistusta, masennusta ja aggressiokäyttäytymistä kuin verrokkiryhmillä.

"Mantelitumake prosessoi pelkoa, ja sieltä tulee ensimmäinen stressireaktio eli pakene tai hyökkää", Sjöroos kertoi radiossa.

Myös minun mantelitumakkeeni on ollut ylikuormittunut jo muutaman vuoden. Lähijunassa eivät ärsytä Empun kaltaiset viäräleuat, mutta kyllä edessä summittaisesti tötöilevät tai jopa pähkinöitä rouskuttavat, purkkaa lätskyttävät ja kännyköihin kailottavat kanssakulkijat. Aistiärsykkeitä siis piisaa.

Tosin suurin osa ihmisistä vain tuijottaa hiljaa kännykkäänsä. Usein minä itsekin. Älypuhelin taitaakin jo olla kaupunkilaisihmisen pakopaikka numero yksi.

Uukuniemellä juttukeikalla toissa viikolla käydessäni tuntui pahalta lähteä takaisin Etelä-Suomeen. Pyhäjärven pinta oli täysin tyyni. Rannalla teki mieli huutaa veneellään ulapalle porhaltavalle paidattomalle, yksinäiselle miehelle: Ota miut mukkaan!

Viikonlopuksi olikin pakko lähteä kerrostalopömpelistä pois, ja päädyin pötköttämään yön riippumatossa maalla Keski-Suomessa. Aamulla katselin puiden latvojen välistä avautuvaa sinistä taivasta.

Mantelitumakkeeni selkeästi kiitti.

Tosin se ei taida olla täysin tyytyväinen, ennen kuin muutan pysyvästi maalle takaisin.