Pilkkiminenkö tylsää? – Hyytyvän jään edessä ollaan alkuolevaisen äärellä

Mielipide

7.4.202010:00

Kolumni

Pekka Ervasti

Pilkkijä on kalastajabändin basisti. Tylsähköltä vaikuttava, totinen jököttäjä, joka jumputtaa onkeaan yksitoikkoisesti samaan tahtiin tuntitolkulla.

Pilkkibasistin sielunelämän lähempi tarkastelu ei kuitenkaan tue tätä yleistä ennakkoluuloa.

Pilkkijän paksun haalarin alla lymyää elämyshakuinen luonnonystävä, joka pyrkimyksessään filosofisten peruskysymysten ytimeen soveltaa zeniläistä metodia. Vaitonainen istuminen tuntikausia hiljalleen hyytyvän avannon äärellä on paitsi fyysisen myös henkisen ravinnon etsintää. Jäähän porattu reikä on portti alkuolevaiseen. Pilkiltä ei kukaan palaa entisellään. Alkusyksyn haurailta jäiltä osa ei palaa ollenkaan.

Kaiken katoavaista luonnetta pilkkijälle konkretisoi se iso hauki, joka katkaisee siiman yhdellä riuhtaisulla, vaikka ennakko-odotusten mukaan lammessa piti uiskennella vain säyseitä ahvenia. Kokemus kasvattaa luonnetta kuin paastoretriitti tiibetiläisluostarissa.

Myös ylenpalttinen riemujen rikkaus on pilkkijälle tuttu tunne – joskin opettavaisella tavalla harvakertainen.

Kun pudotat kirpunkokoisen siikamormuskan joen poukamaan ja siihen tarraakin yläjuoksun kalankasvattamosta karannut pullea kirjolohi, maljasi on ylitsevuotavainen. Olen tämän kokenut kerran Iijoella ja mikä parasta: useita kertoja saman reissun aikana. Sen jälkeen ymmärsin, mitä tarkoittaa vanha kuusamolainen sanonta: Lähti näläkä Kemilästä!

Supisuomalaisen kärsimyspohjaisen elämänfilosofian vuoksi pilkkimies tuntee rinnassaan hiukkasen syyllisyyttä, kun teräshanget hohtavat kevätauringossa, lämmin lounatuuli humisee rantametsikössä ja komeita ahvenenköriläitä kasaantuu avannon viereen tasaiseen tahtiin. ”Miksi juuri minua on siunattu näin ihanalla elämällä”, pilkkijä pohtii hörppiessään suunmukaista aromikahvia termaristaan.

Elävässä elämässä kelit eivät tietenkään läheskään aina ole parhaasta päästä. Siksi repussani on hylkeennahkaiset rukkaset ja lentäjänlakki. Selkä vastatuuleen, tiukka mutru huuleen ja pilkki avantoon. Kärsi ruumis, olet sinä nauttinutkin!

Pohjimmiltaan pilkkijä on siis ikuinen optimisti, jonka tapa suhtautua meteorologisiin realiteetteihin on kroonisesti positiivinen.

Elävän esimerkin tarjoaa – tosin nyt jo edesmennyt – kuuluisa pohjoisen saarnamies Hurulan Eetu. Noustessaan hyisen kalastuspäivän päätteeksi sohjoveden puolilleen täyttämästä reestä, Eetu pudisteli räntää vaatteistaan ja tuumasi: ”Olipa meillä taas hyvä taivaan isä, kun antoi lapsilleen kyytiä ja paatia samalla kertaa!”