Maatalous­tuki on sosiaalinen tulonsiirto

Luin muutama viikko sitten MT:sta (24.7.), että Kiina on ohittanut Euroopan ja Yhdysvallat maataloustuen maksamisessa.

Kuten tiedämme, tuella pyritään muun muassa suojaamaan oman maan elintarviketuotantoa kilpailulta ja varmi stamaan ruokahuolto myös kriisitilanteissa. Uutisesta voi päätellä, ettei mikään taho voi enää luopua tuen käyttämisestä, sillä luopuminen pitäisi tehdä käytännössä globaalisti ja yhtaikaa.

Kun muistetaan, että verotus on käytännössä ainoa keino rahoittaa tällaisia tulon­siirtoja, voidaan yksin­kertaistaa maataloustuen vaikutus kansa­laiseen: maataloustuki on sosiaali­nen tulonsiirto köyhälle.

Mielestäni tämä verovaroin kustannettu sosiaalituki huonommin toimeentuleville on erittäin tarpeellinen ja nerokas tapa tukea vähäosaisia, sillä jokainen maksaa ruoastaan osittain siinä suhteessa kuin maksaa veroja. Toisin sanoen veronmaksajat kustantavat merkittävän osan niiden ruuasta, jotka eivät maksa veroja.

Jos tällaista järjestelmää ei olisi, se pitäisi keksiä tai ainakin vähäosaisia pitäisi tukea jollain muulla tavoin, esimerkiksi ruokakupongeilla, joiden käyttö edellyttäisi taas uutta byrokratiaa ja tarveharkintaa.

En pidä maaseudun ja kaupunkien, maatalousväestön ja teollisuusväestön vastakkainasettelusta. Mainitun näkö­kulman hyväksyminen tosi­asiana voisi kenties vähentää vastakkainasettelua.

Kokonaan oma tärkeä lukunsa on tietenkin kansallinen omavaraisuus ja huolto­varmuus, joista täytyy pitää huoli kaikissa tilanteissa. Lisäksi jo lähitulevaisuudessa saattaa muun muassa ilmaston­muutoksesta johtuen suomalaisella ruualla olla rajattomat markkinat.

Huomattakoon myös, että ruuantuotannon järkevä tukeminen ja EU:n riuduttava maatalouspolitiikka eivät sinänsä tarvitse toisiaan, vaikka nykytilanteessa ne ovatkin läheisesti yhteydessä.