Yliö: Säästöt kurjistavat kansalaisyhteiskuntaa –seuraukset on otettava vakavasti

Pääministeri Petteri Orpo (kok.) ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.). Kuva: Hanne Salonen / Eduskunta

Hallituksen päättämien leikkausten myötä kansalaisjärjestöjen rahoitusta on vähennetty merkittävästi. Pelkästään sosiaali- ja terveysjärjestöjen vuoden 2025 rahoituksista leikattiin noin 80 miljoonaa. Nyt pöydällä on jälleen uusia leikkausehdotuksia.

Valtionvarainministeriön budjettiesityksessä vuosille 2026 ja 2027 yhdistysten ja säätiöiden avustuksia terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen tasoa ehdotetaan leikattavaksi 100 miljoonalla eurolla.

Jo ehdotus luo vaikutelman, että kansalaisjärjestöjen merkitystä ja roolia suomalaisessa yhteiskunnassa ei haluta ymmärtää. Poliittisessa päätöksenteossa ja julkisessa keskustelussa on yllättävän vähän keskustelua leikkausten välittömistä, pitkäaikaisista ja päällekkäisistä vaikutuksista.

Hallituksen leikkauksissa ei ole kyse sen vähemmästä kuin järjestökentän kokonaisvaltaisesta uudelleenorganisoinnista. Kun järjestöjen toiminnoilla on monia kytköksiä julkiseen palvelujärjestelmään ja monia vastuita on myös tietoisesti ulkoistettu järjestöille, puheena on viime kädessä koko hyvinvointijärjestelmän muoto.

Huomio olisikin kiinnitettävä sosiaalipalveluiden, tukien ja järjestöjen rahoituksen leikkausten inhimilliseen yhteisvaikutukseen. Kun rahoitusta vähennetään yhtä aikaa lukuisilta toimijoilta, syntyy yhteisvaikutuksia ja kertautuvia vaikutuksia sekä yhteiskunnan että yksittäisten ihmisten elämän tasolla.

Vallitseva haluttomuus hahmottaa eri hallinnonaloilla tehtyjen järjestöjen rahoituksen leikkausten kokonaisuutta on itsessään selvä irtiotto tähänastiseen. Kansalaisyhteiskuntapolitiikka on merkinnyt paitsi kokonaisuuden hahmottamista, myös sitä koordinoivien rakenteiden luomista ja ylläpitämistä.

Järjestötoiminta voi budjeteissa näyttäytyä joukkona ylimääräisiä avustuksia, joita voidaan jakaa taloustilanteen mukaan. Tällainen ajatus on epäilemättä myös nykyisten leikkausten taustalla.

Käytännössä järjestötoiminta on kuitenkin limittynyt hyvinvointivaltion rakenteisiin. Valtionhallinto ja kunnat ovat rakentaneet kansalaisjärjestöjen kanssa tiivistä yhteistyötä. Järjestöille on rakentunut vastuita, joiden kantajaksi ei ole tiedossa mitään vaihtoehtoista tahoa.

On tavallista ajatella, että erilaisia asioita vain tapahtuu – mutta joku kaiken saa aikaan ja toteuttaa. Käytännössä varsin moni toiminto on hyvin riippuvaisia kansalaisjärjestöistä ja niiden mahdollisuuksista toimia.

Osalla kansalaisjärjestöistä on palvelurooleja, joita julkinen valta ja palvelujärjestelmä ei kata – eikä tule kattamaan. Monet niistä näkyvät parhaiten poikkeusaikoina, kun todellisia “turvaverkkoja” tarvitaan: erilaisten kriisien kohdalla varsin usein ensimmäisenä ohjataan erilaisiin järjestöjen palveleviin puhelimiin. Näiden toimintojen poissaolo tulee vielä monille ikävänä yllätyksenä.

Kansalaisjärjestöjen piiriin on myös kerääntynyt runsaasti tietotaitoa ja hiljaista tietoa, joka ei ole niin vain otettavissa haltuun tai siirrettävissä toisaalle. Myös kokemusasiantuntemuksella on oma ja vaikeasti hahmotettava roolinsa erityisenä osaamisena.

Joitakin rajusti supistettavia toimintoja ei taas välttämättä edes mielletä järjestötoimintana. Esimerkistä käy vapaa sivistystyö, josta halutaan leikata lisää 20 miljoonaa euroa vuosina 2026 ja 2027. Vapaa sivistystyö, kuten kansalaisopistot ja kansanopistot, mahdollistaa matalan kynnyksen oppimisen. Toiminta muuttuu dramaattisesti, mikäli rahoituksesta jää jäljelle vain rippeet.

Järjestöihin kohdistuvia leikkauksia arvioitaessa tulisi kiinnittää huomio myös demokraattiseen osallisuuteen. Järjestöillä on myös erilaisia yhteisöllisyyteen, osallisuuteen, demokratian ylläpitoon ja edunvalvontaan liittyviä rooleja .

Kansalaisjärjestökenttä on myös vapaaehtoistoimijoiden sosiaalinen alusta, jossa tapahtuu verkostoitumista, kohtaamista ja oppimista. Järjestöt mahdollistavat samankaltaisista asioista kiinnostuneiden ja jonkin yhteisen intressin jakavien ihmisten kokoamista yhteen.

Järjestöt tuovat esille myös sellaisten ihmisten kokemuksia, jotka eivät helposti saa tai osaa ottaa puhetilaa. Erilaisten näkökulmien kuuleminen on toimivan demokratian ehto. Osana marginalisoitujen kokemusten esille tuomista on myös järjestöjen vaikuttamistyö.

Kun merkittäviä leikkauksia pannaan toimeen, olisi vähintäänkin tunnettava niiden seuraukset. Järjestöjen monia rooleja ei saa jättää yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

Pia Lundbom

YTT, tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto

Teppo Eskelinen

YTT, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto