Kuolinsiivoukseni on hyvällä alulla
Muutto ja joulu sopivat muistoja äärelle pysähtymiseen ja niiden karsimiseen, kirjoittaa Eija Mansikkamäki kolumnissaan.
Muistoihin uppoaminen on ihanaa, mutta voi hidastaa muuttoa. Kuva: Sanne KatainenKuolinsiivous kuulostaa kamalalta ja haiskahtaa kalmalta. Se on kuitenkin tuiki terapeuttinen ja tarpeellinen toimi sekä tekijälleen että omaisille. Julkisuuden henkilöt tekevät sitä, niin minäkin.
Minulle kuolinsiivous tarkoittaa, että siivoan elämästäni ennen kaikkea turhan tavaran, mutta myös muistoja. Konmaritus on hiukan samaa eli että kiitetään esineitä hyvästä palvelusta ja annetaan niiden jatkaa elämäänsä jossakin muualla. Muutto on karsintaan oiva hetki, varsinkin jos muuttaa omakotitalosta pienempään asuntoon.
Kaunis ajatus, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Vastaan tulevat hiukan hiertävät, virttyneet, reikäiset tai muuten vain epämukavat paidat, pöksyt ja sukat on helppo heittää vaate- tai poistotekstiilikeräykseen. Mutta siitä eteenpäin onkin hankalampaa: on arki-, koti- ja työvaatetta, juhla-asua, kausivaatetta ja niin edelleen. Yksi tumma puku voi riittää miehelle häistä hautajaisiin, mutta ei naiselle.
Luvattoman paljon jäi vaatetta varastolaatikoihin, pukupusseihin ja komeroon karsinnan jälkeenkin. Lupaan, etten ikinä sano, ettei ole mitään päällepantavaa.
Astiat menevät varmaan helpommin kiertoon? Kyllä, paitsi rippi-, ylioppilas- ja häälahjat, perintöastiastot ja keräilyharvinaisuudet. Toki uuteen arkeenkin tarvitaan kaikenlaista. Joten astioitakin jäi lopulta kummasti liikaa.
Samoin siivous-, autoilu-, retkeily-, tanssi-, palloilu- ja muita harrastusvälineitä. Aina voi tarvita, ja olisi tyhmää ostaa, jos kerran on.
Lankakerät ja kirjat lähtivät yllättävän kivutta.
Kaikkein vaikeimpia ovat muistot. Niitähän tulvi: valokuvia albumeissa ja irrallaan, kortteja ja kirjeitä, menu-kortteja hienoilta illallisilta, tärkeitä matkaoppaita rakkaista kohteista.
Niiden karsinnan pitäisi olla helpointa, koska arvo jälkipolville on nolla. Eivät he tiedä tai tuskin ovat kiinnostuneita, kuka oli norjalainen Grete, jonka kanssa työskentelin kesän keravalaisessa vanhainkodissa parikymppisenä. Tai islantilainen Kristian, jonka kanssa kirjoittelin. Tai Oulaisten Pekka, jonka kanssa kävimme kielikurssin Brightonissa. Rakkauskirjeet kiinnostaisivat, mutta en ole varma, haluanko näyttää.
Osa korteista on jo edesmenneiltä, jotka vain minä muistan. Matkoilta saadut kortit lyhyine kuulumisineen ovat kivoja, koska niitä saa nykyisin niin harvoin. Mitä ja keitä jälkipolvet muistelevat, kun puhelimen viestejä ei enää ole?
Lasten piirustukset ja käsityöt säilön, vaikkei aina ole varmaa, kuka ne on tehnyt. Ajattelin käydä jouluna läpi niitä ja kaikkia muitakin muistoja, ja sanoa osalle hyvästi. Suosittelen muistojen matkoja teille muillekin näin joulun aikaan.
Ajatuksenani oli alun perin, että yksi laatikollinen äidin muistoja voisi olla sopiva määrä säilyttää pienessäkin kodissa ja myös hallittava massa lapsille käydä läpi sitten joskus jälkeeni. Ei näytä sekään onnistuvan. Mennyt elämä on ihanan kiinnostava.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
