Ratsukot rivissä ja kyytöt valmiusasemissa. Piia Luokkalan ja Körmyn tehtävänä on erottaa hieho laumasta.
Villin Pohjolan lehmipaimenet
Marja Siirtola näyttää paimennuksen mallia.
Virpi Mäntyniemen suomenhevonen Sissi oli välillä innokkaampi paimentamaan kuin ratsastajansa.
Lulle ja pollet. Puskalan perheen hevosveljekset Elias ja Kosti ovat molemmat harjoitelleet karjanajoa.Karjanajoa voi treenata muuallakin kuin Texasin preerioilla. Esimerkiksi Alavetelissä.
Ylikallion kyyttötilan pihan reunassa kuhisee. Kaksi lehmälaumaa, johtajinaan sonnit Ismo ja Ihme, katselee laitumelta uteliaana, ihmetellen minne niiden sukulaiset ovat joutuneet. Hiekkakentällä yhdeksän hevosta ratsastajineen erottelee hiehoja yksitellen laumasta.
”Close the gate!” kuuluu ruotsalaisen kouluttajan Lulle Erikssonin huuto. Kun ratsukko on saanut yhden hiehoista erilleen laumasta, se on tarkoitus ajaa aidan päässä olevan aukon kautta kentän toiselle puoliskolle.
Yksi ratsukoista vahtii porttia. Se estää koko laumaa vyörymästä aukkoon ja jo aidan toiselle puolelle ajettuja hiehoja palaamasta laumaan.
Oikealla hetkellä portinvartijan on tehtävä tilaa, jotta valittu hieho pääsee kulkemaan aukosta.
Kentän laidalla kurssia seuraavat Tanja Puskala ja Kaisa Tuukkanen.
”Olen tänään vain sureva omainen, koska Lullella on käytössään minun hevoseni”, huokaisee Puskala, joka mielellään osallistuisi kurssille muutenkin kuin katsojaoppilaana. Hänen miehensä Kenneth Puskala on yksi niistä kahdeksasta, joka istuu kentällä hevosensa selässä.
”Tosi herkkiä nämä kyyttölehmät”, vertailee Tuukkanen, joka on itse osallistunut jo useammalle kurssille. Aiemmilla kursseilla on paimennettu sekä liha- että lypsykarjaa.
Kuinka cowboyksi opitaan?
Kouluttaja Lulle Eriksson on 59 ikävuodestaan huolimatta cowboyna nuori.
”Tyttäreni Linda kävi 12-vuotiaana ratsastuskoulussa. Hän halusi ratsastuslomalle pohjoiseen tuntureille. Sain lähteä mukaan, vaikken ollut aiemmin istunut hevosen selässä”, Eriksson muistelee. Lomamatkasta on nyt 12 vuotta.
Kotiin palattuaan Linda huomasi lehdessä hevosen myynti-ilmoituksen.
”Isä, voidaanko ainakin mennä katsomaan sitä hevosta?”
Isä myöntyi. Hevonen oli entinen ravuri, ja koeratsastuksen jälkeen se oli tietenkin ostettava.
Eriksson ei kuitenkaan halunnut hevosen olevan yksin. Hänen filosofiansa mukaan hevosten on saatava olla hevosia ja elää laumassa. Eriksson päätti ostaa itselleenkin oman hevosen ja opetella oikeaksi lehmipojaksi.
”Du är så jävla dum, pappa. Etkö ymmärrä, että kaikien on ensin opittava ratsastamaan brittiläisellä tyylillä?” väitti Linda, joka nykyisin on menestynyt kilparatsastaja ja hevoskouluttaja lännenratsastuksessa.
Eihän jokainen amerikkalaiscowboy matkusta Englantiin ja opettele ensin ratsastamaan siellä, Eriksson tuumasi. Niinpä hän heitti oman hevosensa selkään western-satulan.
Myös karjatilat hyötyvät
Muutamaa vuotta myöhemmin Eriksson innosti myös ravikilpailu-urallaan loukkaantuneen vaimonsa Yvonnen western-satulaan. Joukkueena he ovat menestyneet tänäkin vuonna karjalajien ruotsinmestaruuskilpailuissa.
Karjanajo hevosilla on hyödyllistä toimintaa myös karjan kasvattajille.
”Minulla on Ruotsissa naapuri, jonka lehmien kanssa saamme harjoitella. Lehmistä tulee helpommin käsiteltäviä.”
”Ja jos lihakarjaa liikuttaa kolmekin kertaa viikossa, se lisää niiden lihantuotantoa. Säännöllinen liikunta lisää lihasmassan päivittäistä kasvua jopa 50 prosenttia”, Eriksson toteaa.
”Ruotsissa karjatiloilla harrastajat siirtävät suurempia karjalaumoja. Muutamassa tunnissa ratsukot saavat karjan laitumelta toiselle, eikä omistajan tarvitse aamuhämärissä vetää kumppareita jalkaan ja lähteä ulos rämpimään”, huomauttaa kokkolalainen Kenneth Puskala.
”Tähän olisi kiva päästä tulevaisuudessa Suomessakin. Yhdistyksemme voisi tarjota tällaista palvelua vapaaehtoisena.”
Karjanajokurssit täyttyvät
Pohjanmaalaiset lehmipojat ja -tytöt perustivat viime vuonna yhdistyksen nimeltä Ranch Horsemanship. Suomessa ei karjanajoa hevosilla oltu tätä aiemmin juuri harrastettu.
”Vuonna 2011 saimme kasaan ensimmäisen karjanajokurssin. Sen jälkeen oli mukaan tulossa niin paljon innokkaita osallistujia, että kysyimme läheisiltä karjatiloilta saisimmeko mennä harjoittelemaan heidän lehmillään”, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Puskala.
Alavetelissä Ylikallion kyyttötilalla järjestetty kurssi on täynnä. Noin puolet kahdeksasta osallistujasta on karjanajon ensikertalaisia.
”Yhdistyksen toiminta on suunnattu tavallisille ratsastajille eikä vain kilpailijoille. Kisaaminen on aina kivaa, mutta onhan tällainen harjoittelukin mukavaa”, sanoo Puskala.
Myös naudat oppivat käsittelystä ja niitä on entistä helpompi käsitellä myös maasta käsin. On vain muistettava lähestyä niitä oikein, etteivät ne säiky tai villiinny.
Suomessa ei kilpailuja karjanajossa vielä järjestetä. On matkustettava Ruotsiin, missä lajien parissa toimii useitakin aktiivisia yhdistyksiä. Kilpailulajit perustuvat hevosmiestaitoon, ja todelliseen osaamiseen, jota tarvitaan paimennettaessa suuria karjoja Yhdysvalloissa. Eri lajeja on lukuisia.
Hevosillakin on karjavaisto
Karjaa ajetaan yksinkertaisten luonnonlakien mukaan. Lehmä, kuten hevonenkin, on pakoeläin. Paimentaessa on ymmärrettävä kuinka ne suhtautuvat paineeseen.
”Look after the bubble, pitäkää huoli kuplasta”, toistelee Eriksson. ”Kupla” on naudan ympärillä oleva alue, jonka sisään astuessaan hevonen alkaa läsnäolollaan liikuttaa nautaa. Nauta pakenee hevosen aiheuttamaa painetta.
Myös hevoset oppivat karjanpaimennusta. Joillain vaisto on herkemmässä kuin toisilla. Kaikki eivät aina katsoneet hyvällä entisillä ravihevosilla kilpailevaa Lulle Erikssonia. Karjanajoon jalostettujen amerikkalaishevosten on oletettu olevan automaattisesti parempia työssä kuin ravureiden.
”Moni ratsastaja kuitenkin pelkää itse lehmiä ja siirtää pelkonsa hevoseen. Vaikka jotkut hevoset on jalostettu karjanajoon, minkä tahansa hevosen suurin jarru istuu sen selässä.”
”On vain harjoiteltava. Jotkut ratsastajat pelästyvät myös tilannetta, jossa hevonen alkaakin työskennellä itse”, Eriksson sanoo.
Karjanajo on tiimityötä, ja ratsukkojen on osattava lukea niin nautojen liikkeitä kuin toisia ratsukoita. Puhumattakaan yhteistyöstä hevosen ja ratsastajan välillä.
Yksi asia johtaa toiseen
”Hevonen suoritus paranee koko ajan karjanajoa harjoitellessa. Hevosesta tulee yhteistyöhaluinen ja kuuliainen ja siitä muodostuu tosi hyvä käyttöhevonen”, Puskala pohtii.
Puskala on myös tuore cowboy. Tosin hän istuu satulassa yli seitsemän tuntia päivässä.
”Hankin kaksi vuotta sitten toimistolle satulatuolin”, nauraa insinöörinä työskentelevä Puskala, ja ylistää satulatuolin hyviä vaikutuksia konttorityötä tekevien takalistolle ja selkälihaksille. Toisaalta hän laskee istuneensa oikeassa satulassa parhaimmillaan 32 tuntia neljän päivän kurssin aikana.
”Vaimollani oli hevonen. Innostuin sen kautta horsemanshipista eli hevosten käsittelystä. Jos hevosia haluaa käsitellä, alkaa pian ratsastuskin kiehtoa”, miettii Puskala.
Ratsastuksen myötä kiinnostui reiningistä eli ainoasta lännenratsastuksen lajista, jossa kilpaillaan Kansainvälisen ratsastajainliiton FEI:n alaisuudessa.
”Olosuhteet reiningiin ovat kuitenkin Suomessa huonot. On pitkä talvi, eikä tätä lajia oikein voi harrastaa sisätiloissa. En halunnut juosta pitkin Eurooppaa etsimässä harjoitteluoloja.”
”2008 kävimme Ruotsissa lännenkylä High Chaparrallissa, missä tutustuimme karjalajeihin. Samoihin aikoihin järjestettiin Suomessa karjakurssi, jota kävin vaimon kanssa katsomassa. Silloin päätimme, että näitä kursseja pitää saada enemmänkin Suomeen”, kertaa Puskala.
Ensikertalaiset mielissään
Ensikertalainen Piia Luokkala osallistui kurssille suomenhevosen kanssa. ”Körmystä yritettiin ensin ravuria, mutta kouluttajan mukana tuli lopulta lajivalinta westerniin”, Luokkala kertoo ja lisää kurssin olleen kaikin puolin myönteinen kokemus.
”Hevonen käyttäytyi tosi hyvin, varsinkin, kun tietää, että se on vähän säikky. Lopuksi se alkoi ottaa kaverista mallia ja koetti jo rynnätä lehmien perään vaikkei ollut sen vuorokaan”, Luokkala nauraa.
Hän aikoo varmasti lähteä uudelleen kurssille, jos niitä järjestetään lähiseudulla.
”Kurssi opettaa hevosesta ja itsestä tosi paljon”, hän pohtii.
Myös Virpi Mäntyniemen suomenhevonen Sissi oli ensimmäistä kertaa mukana karjanajossa. Sissi oli juuri se esimerkin antaja, joka paimensi hiehoja ilman ratsastajan käskyjä.
”Vaikka kyllä minä varmasti itse annoin sille ensimmäisen sysäyksen lähteä nautojen perään. Se lukee ihmistä muutenkin todella tarkasti”, huomauttaa Mäntyniemi.
”Tämä on kyllä aika mageeta!”
www.ranch-horsemanship.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
