Ruokaturva on uhattuna murroskausina

Monien maanviljelijöiden taloudellinen tilanne on käynyt tukalaksi kuluneen talven aikana. Ongelmana on ollut erityisesti tuotantopanosten hintojen kehitys, mihin viljelijät eivät pysty reagoimaan tuotteiden hintaa nostamalla.

Taustalla on vallan keskittyminen: viljelijöiden neuvottelu­asema ruokajärjestelmässä on heikko, kun hintaneuvotteluja käydään kaupan ja teollisuuden ehdoilla.

Tilanne ei kuitenkaan ole tullut yllätyksenä kenellekään alaa pidempään seuranneelle. Viestejä maanviljelijöiden ahtaammaksi käyvästä tilanteesta on tullut jo vuosien ajan: tilakoon kasvusta huolimatta tulot tilaa kohti ovat olleet laskusuunnassa jo pitkään. Kehittyvien ja kasvavien tilojen velkataakka syvenee.

Samalla ruokajärjestelmään kohdistuu merkittäviä muutospaineita ilmastonmuutoksen hillinnän, luontokadon pysäyttämisen ja ravinnekuormituksen suitsimisen nimissä.

Kasvavista paineista huolimatta ruokajärjestelmä on osoittautunut toistaiseksi hyvin vastustuskykyiseksi pyrkimyksille muuttaa sen perusolemusta. Valta-asetelmat järjestelmässä ovat sementoituneet ja keskittymiskehitys vahvistuu.

Maatalouspolitiikalla hienosäädetään nykymuotoista järjestelmää, ja pyrkimykset parantaa viljelijöiden tilannetta tukipolitiikan keinoin valuvat nopeasti kasvaviin panos­kustannuksiin tai heikentyviin tuottajahintoihin.

Maatalous toimialana on yhä hyvin riippuvainen fossiilipanoksista, mikä heijastelee politiikan vaikeuksia sitoutua laaja-alaisesti edistämään esimerkiksi biokaasun hyödyntämistä. Yritykset avata ongelmien umpisolmua johtavat usein pikemmin solmun tiukkenemiseen kuin sen avautumiseen.

Historiallisessa katsannossa tilanne ei ole kuitenkaan ainutlaatuinen. Suomen ruokajärjestelmä on ennenkin ajautunut umpikujaan, josta pääseminen on vaatinut kokonaan uudenlaiselle polulle siirtymistä. Viimeksi tällaisessa tilanteessa oltiin ennen EU-jäsenyyttä, jolloin maa­talouspolitiikka oli tuotannon samanaikaisen tukemisen ja rajoittamisen umpikujassa, josta päästiin irti vasta siirtymällä EU:n yhteisen maatalouspolitiikan piiriin.

1800-luvun jälkipuolella vanhakantainen, viljanviljelyyn pohjautuva maatalous ajautui umpikujaan, kun väestönkasvun myötä idässä loppui kaskettava pelto ja lännessä lannoitteena käytettävä lehmän lanta. Lopulta katovuodet johtivat laajamittaiseen nälänhätään.

Nälkävuosien jälkeen ruoka­järjestelmä siirtyi vapaan ulkomaankaupan malliin, jossa voita vietiin ja viljaa tuotiin. Tällöin kuitenkin irtaantuminen Venäjän vallasta johti viljantuonnin tyrehtymiseen, millä oli roolinsa sisällissodan syttymisessä – tuontiviljaa kulutti eritoten kaupunkien työväestö. Näiden tapahtumien jälkeen Suomen maatalouspolitiikka oli protektionistista EU-jäsenyyteen asti.

Historian tarkastelu osoittaa, että vaikeudet eivät ole koskaan tulleet yllättäen. Vaikka järjestelmän on saattanut kriisiin näennäisen satunnainen tekijä kuten sota tai vaikeat ilmasto-olot, lähes poikkeuksetta ruokajärjestelmä on kriisiin suistuessaan ollut ennestään sisäisesti haavoittuva.

Samalla kuitenkin vasta kriisi on avannut mahdollisuus­ikkunan järjestelmän uudelleenorganisoitumiselle. Uuden tien viitat onkin pystytetty jo hyvän aikaa ennen kuin tietä on päästy kulkemaan.

Hinta uudelle polulle siirtymisestä on kuitenkin ollut usein kova. Jopa 1990-luvulla muutos protektionistisesta mallista EU:n sisämarkkinamalliin liittyi ruokakriisiin, kun 100 000 suomalaista raportoi nähneensä laman aikana nälkää.

Lukuisat indikaattorit osoittavat murroskauden lähestyvän tilanteessa, jossa järjestelmä kyky reagoida ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin on heikko. Yhtälö, jossa ruokajärjestelmä on lukossa, siihen kohdistuu kasvavia muutospaineita ja maailmanpoliittinen epävakaus kasvaa, on osoittautunut historian kuluessa hyvin riskialttiiksi ruokaturvan kannalta.

Mikäli maailmanpoliittinen tilanne eskaloituu, nyt tehtä­villä ratkaisuilla – jossa on lopulta kyse siitä, annetaanko suomalaisen ruoantuotannon omavaraisuuden rapautua – voi olla kauaskantoisia seurauksia. Vaikka ajatus ruokaturvan haavoittuvuudesta on kaukainen fossiilitalouden ja globaalin kaupan mahdollistaman yltäkylläisyyden aikana, energian ja materian rajaton saatavuus eivät ole tulevaisuudessa itsestäänselvyyksiä.

Vastuullisuus punnitaan vaikeina aikoina. Nykyisessä maatalouden kustannuskriisissä kaikki ruokajärjestelmän toimijat – ei yksin politiikka – ovat vastuussa suomalaisen ruokaturvan säilymisestä murroskauden yli.

Historian tarkastelu osoittaa, että vaikeudet eivät ole koskaan tulleet yllättäen.