Hengähdyspaikka: Torjutut ihmiset

Suomen maaseutu oli suurien muutosten keskellä 70 vuotta sitten, kun kotinsa menettäneet karjalaiset ja kotia vailla olleet rintamamiehet asutettiin. Tiloja lohkottiin, yhteisöjen maita otettiin asutettaviksi, jopa vetisiä soita muutettiin pelloiksi. Maisemaan nousi uusia saunoja, navettoja ja tyyppi­piirustusten mukaan rakennettuja uudistaloja.

Rakennustarvikkeista oli puutetta. Nauloja, tiiliä, sementtiä ja lasia piti jonottaa. Sirkkelit soivat ja raivattavien peltojen kantokasat savusivat kuin aikoinaan kaskisavut. Tätä kaikkea on runossaan Kylmä tila kuvannut lapinlahtelainen Niilo Kuikka (syntynyt 1936 Salmissa).

Esimerkiksi Lapinlahdelle asutettiin yli 2 000 karjalaista, ja kunnan väkiluku nousi viidenneksen. Asutuslautakunnalla oli vaativa tehtävä: karjalaiset odottivat kiihkeästi uusia koteja evakkovuosien jälkeen ja maa-alueiden luovuttajat oikeudenmukaisia päätöksiä.

Tuon ajan sotapakolaiset olivat oman maan kansalaisia. Silti useat heistä saivat kokea rasismia ja vihapuhetta, vaikka noita sanoja 1940-luvulla tuskin käytettiin. Erilainen kieli, uskonto ja tavat herättivät syrjintää.

Lapinlahden Karjalaiset ry teki 1990-luvulla haastattelututkimusta siirtolaisten vastaanotosta ja sopeutumisesta. He haastattelivat molempia osapuolia, savolaisia ja karjalaisia. Tutkimuksen tulos oli selväpiirteistä luettavaa. Siirtolaisiin suhtautumista oli kahdenlaista: hyvää ja huonoa. Joissakin taloissa oltiin myötätuntoisia ja ystävällisiä, toisissa ynseitä ja vihamielisiä.

Mistä johtuu, miten ihminen suhtautuu koti­piiriinsä tulleisiin sotapakolaisiin? Mistä kumpuavat asenteet, mistä juontavat juurensa auttaminen tai torjuminen?

Kysymykseen ei liene yksiselitteistä vastausta. Se ainakin on varmaa, että lapsi omaksuu niitä asenteita, joita hänen kasvattajillaan on.

Asiaan liittyvät ihmisen maailmankatsomus ja uskonnollinen suhtautuminen. Jos kristinuskon opetus on saanut sydämessä sijaa, pakolainen nähdään Jumalan luomana tasavertaisena ihmisenä, jota tulee auttaa.